”Sinun täytyy auttaa minua”, sanoi ääni puhelimessa.
”Kuka tämä on ja mistä olet saanut tämän numeron?”
”Helvetti, se oli ihan vahinko, ei sen olisi sillä tavalla pitänyt… jotenkin vaan kontrolli petti siinä tilanteessa…”
”Vastaa kysymykseeni, tai katkaisen tämän puhelun välittömästi.”
”Älä katkaise! Sinun täytyy auttaa minua, Timo sanoi, että sinä osaat auttaa. Sinun täytyy tulla tänne mahdollisimman nopeasti!”
Olin jo ehtinyt nukahtaa, kun puhelimeni oli soinut. En anna henkilökohtaista numeroani kenellekään, muutamia erityisiä poikkeuksia lukuunottamatta. Työasiat hoidan prepaid-liittymällä ja keikat sovitaan hyvissä ajoin ja anonyymisti. Nyt joku soitti numeroon, jota ei pitäisi olla kenelläkään tuntemattomalla ja huohotti puhelimeen ilmeisen paniikissa.
Ensimmäinen selkäydinreaktio oli lyödä luuri korvaan, mutta kaksi sekuntia mietittyäni ymmärsin, että hommaa ei voinut jättää roikkumaan. Jossain joku, jolla oli ilmeisen heikko impulssikontrolli ja taipumus tehdä typeryyksiä, tiesi kuka olin ja millaisia toimeksiantoja suoritin. Vielä pahempaa oli, että yhteystietojani näköjään jaeltiin jossain aivan kenelle tahansa. Timo oli asiakkaani vuosien takaa, kieltämättä sekin oli keikka, joka olisi pitänyt jättää väliin. Siinä oli kaksi irrallista langanpäätä, jotka pitäisi leikata poikki, ennen kuin koko kudelma alkaisi purkautua. Jo nimien kyseleminen puhelimessa oli ollut typerää, piti mennä paikan päälle varmistamaan tilanne.
”Sori, en tiedä mistä on kysymys. Sinulla on väärä numero.”
Painoin punaista painiketta. Ennen kuin katkaisin virrat puhelimestani, kirjoitin soittajan numeron muistiin. Pukeuduin nopeasti ja vartissa olin kadulla. Kahvi olisi tehnyt hyvää.
Näppäilin ylös kirjoittamani numeron vanhaan nokialaiseen, jossa oli R-kioskilta ostettu prepaid-sim-kortti. Sellaisen jäljittäminen ei ollut poliisilta mahdotonta, mutta huomattavasti vaikeampaa kuin omalla nimellä olevan liittymän.
”Mikä osoite?”
”Haloo? Ai se olit sinä! Luojan kiitos, että soitit takaisin! Sinun on pakko auttaa minua, muuten olen aivan kusessa!”
”Kuuntele tarkkaan. Vastaat nyt pelkästään esittämiini kysymyksiin ja vastaat niihin lyhyesti ja selkeästi. Onko selvä?”
”Selvä on. Anteeksi!”
Hän antoi osoitteen, jonne oli parin kymmenen minuutin ajomatka. Se oli hieman keskustan ulkopuolella. Jätin auton kuusimetsän reunaan ja jatkoin viimeiset puoli kilometriä jalan. En halunnut naapureiden kurkistelevan ikkunaverhojen raosta millainen auto viereiselle pihalle ajaa epäilyttävään kellonaikaan.
Talo oli harmaata betonifunktionalismia, kaksikerroksinen omakotitalo, jonka pohjakerroksessa oli avarat ikkunat etelään. Laitoin käsineet valmiiksi jo ovella ja soitin ovikelloa. Se soi jossain syvällä talon sisässä. Oven avasi mies kuusissa kymmenissä, kylpytakki päällä. Hän oli edelleen yhtä sekavassa tilassa kuin puhelimessakin. Päälaen tuuhea karvapeite oli todennäköisesti hiuslisäke.
”Hyvä että tulit, minä olen niin kusessa tämän asian kanssa. Tule sisään!”
Astuin sisään ja otin kengät jalastani. En niinkään kohteliaisuudesta tai siisteyden vuoksi, vaan samasta syystä kuin miksi olin laittanut hanskat käteeni: en halunnut jättää sen enempää sormenjälkiä kuin lähtiessä huolehtia, olinko jättänyt kengänjälkiä parketille.
Hän johdatti minut huoneeseen, joka oli yhdistetty ruokasali ja työtasojen eristämä keittiö. Yhdellä tasoista oli puinen leikkuulauta, jolla oli valkoista pulveria. Sen vieressä painolista sinisiä tabletteja. Puoliksi juotuja laseja oli useampia, viiniä ja viskiä. Hänen iässään ei pitäisi ottaa kaikkea sekaisin.
”Onko täällä muita?”
”Ei ole! Tai siis… ei ole!”
”Mikä täällä oli se ongelma?”
”Tule katsomaan.”
Selvisi, mitä hän oli tarkoittanut sillä, että talossa ei ollut muita ja sitten kuitenkin oli. Viereinen huone oli laaja olohuone, jonka pitkällä sivulla oli suuri takka, joka oli myös ainoa valonlähde. Mies meni takan luo ja veti sen edessä makaavan mytyn päällä olevan pyyhkeen syrjään. Lattialla makasi puolialaston aasialaisnainen, jonka ammatista ei ollut epäilystä ilman ennakkoluulojakaan. Naisen iästä oli vaikea sanoa mitään, vartalo oli hoikka ja tyttömäinen, kasvot ehkä ennen aikojaan vanhenneet. Räikeä satiiniyläosa oli vielä pienten rintojen peittona, jaloissa oli verkkomateriaalista valmistetut pitkät sukat.
”Yliannostus?”
”Öh, ei ole, vaan…”
”Aivan niin. Ei tainnutkaan olla.”
Huomasin naisen kaulalla siniset painaumat, jotka selittivät kuolinsyyn.
”Joku taisi vähän innostua.”
”Ei ollut tarkoitus! Minä vannon sinulle, se on totuus, se oli täysin, sataprosenttisesti vahinko!”
”Se ei taida mennä oikeudessa läpi.”
”Voi helvetin helvetti, sinun täytyy auttaa minua! Vaimo on reissussa ja tulee huomenna ja sitä ennen tämä pitää hoitaa kuntoon!”
Käänsin ruumiin kyljelleen. Kädet oli kahlittu selän taakse käsiraudoilla. Kaikenlaista joutuu työkseen tekemään, mutta hänkään ei odotanut itselleen tällaista kohtaloa. Saatoin kuvitella tilanteen: viinan, kokkelin, erektiolääkkeiden ja silkan kiiman sokaisemana mies oli mennyt liian pitkälle eikä ollut osannut lopettaa kieroutuneita seksileikkejään edes silloin, kun oli jo myöhäistä. Laukeamisen jälkeisessä selkeyden puuskassa vasta oli ymmärtänyt, mitä oli tehnyt.
”Hae muovikassi ja kerää siihen kaikki, mitä hänellä oli mukanaan.”
Mies seisoi hetken hölmistyneenä, ryhtyi sitten toimintaan, kun taputin käsiäni yhteen. Hän ei selvästikään ollut tottunut ottamaan vastaan käskyjä muilta. Mies säntäili ympäriinsä ja poimi muovikassiin kaikki naisen vaatteet. Ne olivat niin pientä kokoa, että päällystakkia ja korkeakorkoisia saappaita myöten mahtuivat yhteen muovikassiin.
”Missä täällä on siivouskaappi?”
”Siivouskaappi? En minä tiedä. Meillä käy siivooja viikoittain.”
”Koitapa etsiä sitten mahdollisimman äkkiä! Ei tässä ole montaa tuntia aamuun ja ennen auringonnousua pitää olla koko homma hoidettu.”
Seurasi taas säntäilyä, mutta kaappi löytyi. Käskin häntä ottamaan pesuaineen ja rätin kauniiseen käteen ja jynssäämään kaikki pinnat, joihin nainen oli mahdollisesti koskenut. Tärkeintä oli saada sormenjäljet pois, mutta myös hiukset ja mahdolliset eritteet. Omakätisesti kaadoin viemäriin pillerit ja pulverit. Tuskin poliisi löisi mitään CSI-vaihdetta päälle kadonneen thaimaalaisen maksullisen naisen vuoksi, mutta liian varma ei voinut olla. Sitä paitsi tällä irstaalle porsaalle teki vain hyvää kerrankin luututa lattiat kontallaan.
”Entä wc? Kävikö hän siellä?”
”En ole varma.”
”Mietipä tarkkaan.”
”Luulen, että kävi.”
”Siinä tapauksessa, vessan siivoukseen, mars!”
Mies oli päättänyt hieman irrotella vaimonsa poissaollessa ja nyt yksityisbileet olivat päättyneet siihen, että hän luuttusi itäaasialaisen prostituoidun virtsaa kaakeleista ja vessanpöntöstä.
”Sitten ennen kuin jatketaan, se tärkein asia: onko sinulla rahaa.”
”Näytänkö minä persaukiselta?”
”Onko sinulla käteistä, nyt heti?”
Mies otti kädestään rannekellonsa ja työnsi sitä minulle.
”Tämä on kolmenkymmenen tonnin arvoinen, ota se.”
En todellakaan aikonut ottaa hänen rannekelloaan. Olin jo liian syvällä tässä jutussa ilmankin, että kanniskelisin taskussani kuumaa rannekelloa, joka voitiin yhdistää tähän tyyppiin. Ja vaikka kello olikin kalliimpi kuin mitä veloitin keikasta, en ole mikään kuuman tavaran kauppias. Vain käteinen käy.
”Kaivat esiin kaiken käteisen, mitä sinulla on. Loput saat nopean tilaajan alennusta.”
En aikonut jättää tästä hommasta laskuttamatta, vaikka motiivini olivatkin muut kuin raha. Mikä helvetti tämä tyyppi oli ja mistä hän oli tiennyt soittaa minulle? Hän oli sanonut saaneensa numeroni Timolta, mutta mistä hän tunsi Timon? Hän ei ollut selvästikään mikään alamaailman tyyppi. Hänen omaisuutensa oli varmasti hankittu kenties epäeettisin, mutta kuitenkin täysin laillisin keinoin. Hän tykkäsi laittomista päihteistä ja itseään puolet nuoremmista aasialaisnaisista, mutta palkkamurhaajan palveluksia hän ei ollut koskaan tarvinnut. Hänellä oli kännykässään kuitenkin minun numeroni ja tällä hetkellä oli minun etujeni mukaista, että poliisi ei pidättäisi häntä murhasta epäiltynä ja alkaisi tonkia hänen yhteyksiään minuun ja yhteiseen tuttavaamme.
Mies seisoi edessäni varsin säälittävän näköisenä. Hänellä oli edelleen yllään vain aamutakkinsa ja selvästi päihteet alkoivat poistua verenkierrosta. Lattialla konttaaminen oli saanut hien valumaan ja tupeesta roikkuvat irtohiukset olivat liimautuneet rasvaisena möykkynä otsaa vasten.
”Minä tarvitsen nyt ryypyn.”
”Et todellakaan tarvitse. Sinun pitää olla kohta ajokunnossa.”
Menin naisen luokse. Hänen hyväkseen ei ollut paljoakaan tehtävissä. Tärkeintä oli, että miehen geneettistä materiaalia ei ollut hänen ruumiistaan löydettävissä. Leikkasin loputkin vaatteet pois ja laitoin ne muovikassiin. Irroitin käsiraudat ja laitoin ne samaan kassiin vaatteiden kanssa. Napsin myös korvista renkaat talteen. Ne saattaisivat helpottaa tunnistamista ja siksi oli parempi hävittää nekin erikseen.
”Käytitkö kumia?”
”Totta kai, en kai minä mikään idiootti ole!”
”Etkö todella?”
”Ei tarvitse vittuilla. En minä ole vittuilua ansainnut.”
”Tuomarin mielestä varmasti olet ansainnut 12 vuotta linnaa. Vittuilu on siihen verrattuna pientä.”
”Minä kuitenkin maksan sinulle ihan muusta kuin vittuilusta!”
”Mihin se kumi joutui?”
”Vedin vessanpöntöstä alas.”
”Oletko koskaan lukenut kondomipaketin kyljestä käyttöohjeita, joissa nimenomaisesti kielletään vetämästä käytettyä varmuusvälinettä alas pöntöstä?”
Sille ei voinut tehdä mitään, täytyi vain hänen itsensä vuoksi toivoa, että putket eivät menisi kumin vuoksi tukkoon tai että ilmataskun piinnalle pullauttama kortonki ei nousisi esiin hänen vaimonsa vessareissun aikana ja saisi aikaan tutkintaa aiheesta mihin mies oli tarvinnut kondomeja vaimon lomareissun aikana.
”Enemmän toimintaa ja vähemmän vittuilua! Olet ollut täällä jo tunnin ja ruumis makaa vielä tuossa.”
”Kääri tuo matto tuolta ruokapöydän alta.”
”Ei sitä mattoa! Se on uniikki design-matto, vaimo saa raivarin!”
Hän oli oikeassa. En hänen vaimostaan välittänyt, mutta uniikki matto olisi helposti jäljitettävissä, jos poliisi löytäisi ruumiin käärittynä siihen. Mietin, mitä voisimme käyttää. Oliko kaikki talossa designia? Menin kylpyhuoneeseen, jossa oli myös tilava sauna. Suihkuverhon tunnistin samaksi, jota myytiin Ikeassa. Niitä oli maailmassa satoja tuhansia. Kiskaisin verhon alas ja levitin sen lattialle. Nostin ruumiin sen päälle ja kiersin rullalle. Paljoakaan siitä ei ollut suojaa, mutta oli parempi tulla yllätetyksi kantamassa epäilyttävää kääröä kuin alastonta prostituoidun kuollutta ruumista.
”Onko sinulla kirvestä ja sytytysnestettä?”
”Aiotko paloitella ja polttaa ruumiin?”
”Älä kysele, vaan toimi. Ja sen jälkeen pukeudu lämpimästi.”
Sekä kirves että sytytysneste löytyivät helposti talosta, jossa oli takka ja saunassakin varmasti puukiuas. Vaikka kirves olikin pieni, oli se tarkoitukseen riittävä.
Tein miehelle nopean ruumiintarkastuksen hänen seistessään päällysvaatteisillaan olohuoneessa. Halusin itse varmistaa, ettei hän ottanut puhelinta mukaan, jossa on jatkuvasti paikannus päällä. Halusin myös numeroni pois hänen puhelimestaan.
”Avaa se.”
”Miksi?”
”Meillä ei ole tähän aikaa. Jos haluat päästä tästä kusisesta tilanteesta, johon olet itsesi hoitanut, niin teet kuten käsken.”
Mies näppäili tunnusluvun ja ojensi avatun puhelimen minulle. Löysin numeroni talletettuna nimellä ”ongelmien ratkoja”. Poistin numeron muistista ja tyhjensin samalla soittohistorian. Se ei estäisi poliisia jäljittämästä soittoja, mutta vähentäisi todennäköisyyttä, että mies soittaisi minulle heti huomenna.
”Aja auto tuohon sivustalle.”
Takapihan kuistille näki naapurin pihasta, mutta hyvällä tuurilla kukaan ei juuri silloin eksyisi sinne. Parempi vaihtoehto se joka tapauksessa oli kuin kantaa ruumis etuovesta. Tyyppi peruutti kaupunkimaasturinsa pihanurmelle. Siitä oli vain muutaman metrin matka nostaa kylpyverhoon kääritty ruumis takatilaan ja toivoa, että kukaan ei näkisi. Komensin miehen nostamaan toisesta päästä. Maasturin takaosassa oli onneksi tilaa.
Irroitin auton navigaattorin ja heitin sen pihamaalle samasta syystä kuin olin ottanut miehen puhelimen pois. Onneksi tiesin, mihin olimme matkalla. Oli vielä muutama tunti, ennen kuin kotimaa alkoi heräillä aamuun ja liikenne vilkastua.
Ruumiin hävittäminen on osa toimenkuvaa. Lukuunottamatta tapauksia, joissa ruumis jätetään varoitukseksi, on tarpeellista hankkiutua ruumiista eroon. Se voi olla yllättävänkin vaikeaa. Ihmisruumiiista jää jälkiä, hajuja, tahroja. Joskus yli sadan kilon painonenkin kasa lihaa pitäisi saada häviämään jäljettömiin. Montaa paikkaa ei ole minne sen voisi piilottaa. Ihmisestä merkittävä osa on vettä ja ihmisruumis palaa huonosti. Myös paloittelu vie aikaa ja sen jälkeen veritahraiset vaatteet pitää hävittää. Happokäsittely olisi varmin tapa, mutta sellaisia aineita ei ollut nyt saatavilla.
Ja silti ihmisiä katoaa jatkuvasti. Suomessakin tuhansia vuosittain. Yleensä yksinasuvia miehiä. Heidän löytämisekseen ei käynnistetä etsintöjä. Maahanmuuttajia katoaa myös, osa muuttaa pois, osa katoaa muista syistä. Tämä nainenkin saattoi ollla maassa laittomasti. Hänestä kenties tiesi vain muutama ihminen. Heistä keskeisimpänä naisen parittaja. Hän ei menisi ensimmäisenä soittamaan poliisille.
Menin itse ratin taakse. Oli parempi olla ottamatta sitä riskiä, että meidät pysäytettäisiin ja mies puhallutettaisiin. Oma autoni jäi vielä piiloonsa. Kirosin ajatusta, että minun pitäisi vielä kävellen tulla aamulla hakemaan se huonosti levätyn yön jälkeen. Rauhoitin itseäni. Oli turha kirota asioita, joile ei voinut mitään.
Liikennettä ei ollut. Aamuvuoroon menijät heräisivät vasta parin tunnin kuluttua. Pääväylälle päästyämme vastaantulijoita oli hieman enemmän, mutta kukaan heistä ei kiinnittäisi meihin mitään huomiota, mistäpä he tiesivät meidän kuljettavan takatilassa kuollutta ruumista.
Pysäytin bussipysäkille. Liikennemerkkiä vasten nojasi naisten pyörä, sitä ei oltu kahlittu lukolla tolppaan.
”Ota tuo pyörä kyytiin.”
”Oletko sinä pyörävaras? Luulin, että sinun rikollinen urasi suuntautui ihan muualle.”
”Älä puhu mitään rikollisesta urasta, vaan tee niin kuin käsketään.”
Mies teki kuten käskin. Pyöriä katoaa useammin kuin ihmisiä.
Ajoin sivutielle, joka johti meren rantaan. Aivan rantaan tosin siitä kohtaa ei päässyt, mikä oli tarkoituskin. Oli parempi mennä kohdasta, jossa ei ollut muita kulkijoita. Pysäköin hiekkatien mutkaan, johon syksyisin varmasti marjastajat jättivät autonsa. Siitä piti vielä polkua pitkin kulkea kilometrin verran.
Olin ennen lähtöä tarkastanut, että hinausköysi oli autossa mukana. Sidoin sen ruumiin ympäri ja nostin sen sekä pyörän ulos autosta.
”Kisko siitä”, käskin miestä ja ojensin hinausköyden lenkin hänelle.
”Mistä minä sinulle maksan? Minun käskyttämisestä vai työnteosta?”
”Eikö teidän firmoissa ole vuokrajohtajia? Minä olen sellainen kriisiajan konsultti.”
Mies alkoi kiskoa ruumista, se liukuikin muoviseen suihkuverhoon käärittynä lumella kevyesti. Minä otin pyörän taluttaakseni. Kapea polku mutkitteli mäntymetsän läpi. Pimeässä pakkaslumi hohti mustikanvarvuilla ja sammaleella siellä täällä, muuten oli vielä pimeää.
Merenranta laskeutui jyrkästi ja vedenrajaan oli kasattu kivenlohkareita aallonmurtajaksi. Tässä oli äkkisyvää, koska ranta oli aikoinaan ruopattu. Nyt merensalmea peitti jääkansi.
”Sinne sitten”, sanoin ja osoitin jäälle.
”Kestääkö se?”
”Kyllä se sen verran kestää ja siksi sinulla onkin kirves. Mene ja hakkaa avanto jäähän. Mitä nopeammin toimit, sitä nopeammin päästään täältä pois.”
Mies kompuroi kiroillen kivien yli jäälle, kokeili ensin yhdellä jalalla kantaako se hänen painonsa ja liukasteli sitten viitisenkymmentä metriä jäätä pitkin ja alkoi nakutella kirveellä jäähän koloa.
”Käytä voimaa! Lyö olan takaa!” huusin, kun nakuttelusta ei näyttänyt tulevan mitään. Mies nosti kirveen päänsä yläpuolelle ja iski sen muutaman kerran voimalla jäähän. Nyt jää halkesi molskahtaen hänen jalkojensa alla ja hänen piti astua askel taakse päin, ettei itsekin olisi vajonnut aukkoon.
”Isommaksi!” huusin miehelle, joka vastentahtoisesti alkoi laajentaa avantoa.
Tyhjensin naisen vaatteet muovikassista rantakivien väliin. Kaadoin sytytysnestettä kasan päälle ja sytytin. Siinä paloivat kaikki halvat pornokaupan alusvaatteet, joiden tarkoituksena oli seksinnälkäisten asiakkaiden kiihottaminen. Musta pitsi meni karrelle, nylon syttyi herkästi ja paloi savuttaen kadoten kokonaan, keinonahkaiset saappaat paloivat iloisesti, mutta kokonaan en saisi niitä pienessä nuotiossani poltettua.
”Joko riittää?” mies huusi jäältä, ilmeisen ärtyneenä siitä, että minä lämmittelin nuotion lämmössä ja hän joutui tekemään kaiken fyysisen työn.
Arvelin aukon jäässä olevan tarpeeksi iso. Sammutin nuotion ja potkin palamatta jääneet kankaan kaistaleet hajalleen.
Mies tuli rantaan auttamaan ruumiin nostamisessa. Sidoin sen hinausköydellä tiukaksi paketiksi yhdessä kyytiin ottamamme pyörän kanssa, jonka oli tarkoitus olla painona. Raahasimme paketin jäälle ja työnsimme aukkoon, koettaen itse olla lipeämättä mukana. Se vajoaisi pohjaan ja pysyisi siellä toivottavasti pysyisi siellä. Parempaan emme pystyneet näin lyhyellä varoitusajalla.
”Sitten vielä yksi asia”, sanoin, kun olimme liukastelleet takaisin rantaan.
”Joo, ymmärrän, tästä ei sitten puhuta. Ei todellakaan aio puhua kenellekään, ei se ole minun etujeni mukaista ja sitä paitsi…”
”Haluan olla siitä todella varma”, sanoin ja kaivoin aseen esiin. Osoitin sillä miestä rintaan.
”Hei, älä nyt saatana…”
Komensin miehen polvilleen ja tehostin käskyäni iskemällä napakasti aseen perällä ohimoon, siihen pehmeään kohtaan korvan ja silmän välissä, johon isku saa tähdet tuikkimaan ja korvat soimaan. Painoin pistoolin piipun miehen otsaa vasten.
”Lasken tässä todennäköisyyksiä: onko parempi eliminoida kaikki todistajat vai herättääkö toinen vainaja suurempaa huomiota, kun poliisi alkaa tehdä tutkimuksia?”
Tiesin vastauksen kysymykseeni. Maassa laittomasti prostituoituna työskentelevän aasialaisnaisen, mahdollisesti ihmiskaupan uhrin, katoaminen ei käynnistäisi poliisin tutkimuksia, jossa lähimaastoa alettaisiin haravoida. Sen sijaan varakkaan liikemiehen katoaminen herättäisi epäilyksiä heti muutaman tunnin kuluttua, kun hänen vaimonsa palaisi matkoiltaan. Tarkoitukseni oli pelotella miestä. En halunnut häneltä hermostuneita yhteydenottoja siinä vaiheessa, hermot alkoivat pettää tai syyllisyys painaa.
”Kuuntele nyt erittäin tarkkaan: jätän sinut henkiin vain siksi, että ei tullut toista pyöränraatoa matkaan. Jos se olisi minun etujeni mukaista, painaisin liipasinta juuri nyt. Toistaiseksi on kuitenkin minun kannaltani parempi, että pysyt hengissä. Sinun etujesi mukaista on, että asia pysyy muuttumattomana.”
Mies nyyhkytti. Minua väsytti, vitutti ja paleli.
”Kun lähdet tästä, ajat suoraan kotiisi, käyt pesemässä munasi vielä kertaalleen, juot pikakännit, jos on tarvis, nukut pari tuntia, kerrot vaimollesi ne valheet, jotka olet varmaan jo suunnitellut kertovasi, unohdat että tätä on koskaan tapahtunutkaan. Unohdat, että minä olen edes olemassa. Et kerro tästä edes papille tai terapeutille. Jos sinulle tulee sellainen olo, että sinun pitäisi soittaa minulle, muista että tämä päättyy ensi kerralla tälle samalle paikalle, mutta se on sinun kroppasi, joka uppoaa ensi kerralla jäihin.”
”Entä jos poliisit tulevat kyselemään?”
”Siitäkään huolimatta et soita minulle.”
Olisin mielelläni vielä tehostanut viestiäni toisella iskulla ohimoon, mutta oli parempi olla jättämättä enempää ruhjeita.
Laskin aseeni:
”No niin, alahan laputtaa autolle. En voi sanoa, että oli ilo asioida kanssanne.”
Itse suuntasin toiseen suuntaan. Kilometrin päässä alkoi ulkoilureitti. Minua luultaisiin aamuvarhaiseksi lenkkeilijäksi. Sieltä vielä jonkin matkaa kävelyä omalle autolle.
Juttu ei ollut kuitenkaan vielä hoidettu. Mitä ihmettä Timon päässä liikkui, kun hän jakeli numeroani niin avokätisesti? Piti vielä vierailla hänen luonaan.