Fanitapaaminen päättyy märästi

Isorintainen vaaleaverikkö kiehnäsi eroottisesti terästankoa vasten. Sitten hän kiipesi pitkin tankoa ja kiepautti itsensä pää alaspäin. Liike näytti akrobaattiselta ja vaati varmasti lujaa pitoa hänen lihaksikkailta reisiltään. Nainen pudotti asunsa yläosan yleisön hurratessa. Silikonirinnat uhmasivat painovoimaa ja pysyivät paikoillaan niiden kantajan roikkuessa pää alaspäin.

Odotin asiakasta nurkkapöydässä ja katsoin tanssia, vaikka tatuoidut silikoniblondit eivät olleetkaan makuuni. Talon naiset antoivat minun olla rauhassa eivätkä kärttäneet rahaa sylitansseista tai lady-drinkeistä. Olin kerran toimittanut palveluksen Annalle, joka täällä käytti taiteilijanimeä Chrystal, ja käynyt juttelemassa erään liian innokkaan ihailijan kanssa, joka oli soitellut Annan ovikelloa öiseen aikaan. Vastapalveluksena hän piti liian innokkaat tippien kerjääjät loitolla minusta.

Tyyppi saapui sovitusta pari kymmentä minuuttia myöhässä. Sillä oli aurinkolasit silmillä huolimatta paikan himmennetystä valaistuksesta. Vaatteiden voin kuvitella olevan muodikkaat, sen perusteella mitä niistä asiosta tiesin, mikä oli vähän. Jonkinlainen college-paita ja liivi, reisitaskuhousut ja vitivalkoiset tennarit. Siellä, missä ihoa näkyi vaatteiden alta, vilahteli tatuointeja. Se istui pöytääni rennosti tervehtien ja juoksutti tarjoilijatterelta itselleen lonkeron.

”Hyvä että tavataan vihdoin, mä olen kuullut susta paljon.”

”Pyrin siihen, että minusta kuultaisiin mahdollisimman vähän.”

”Toi oli hyvä, hyvä läppä. Totta kai sä et halua että sun hommista juorutaan, virkavallan korviin etenkään.”

”Mieluummin niin.”

”Mutta kun mä tiedustelin, kuka tässä kaupungissa hoitaa tällaisia toimeksiantoja, niin pitkien etsintöjen jälkeen nousi esiin sun nimes. Netin pimeällä puolella piti tehdä aika monta hakua.”

Lavalle nousi aasialainen nainen, kenties thaimaalainen. Hänelläkin oli silikonirinnat ja tyypin pää kääntyi siihen suuntaan, kun taustamusiikki jysähti soimaan. Hänellä oli hetken vaikea orientoitua keskusteluumme paljaiden rintojen varastaessa hänen huomionsa.

”Kerro jotain sun duunista. Mä haluaisin tietää.”

”En kerro.”

Olisi typerää ylipäätään tunnustaa lukuisia murhia, puhumattakaan että alkaisin retostella niillä pornobaarissa jollekin satunnaiselle tyypille, joka kieltämättä alkoi vaikuttaa hieman keskenkasvuiselta.

”Kamoon. Mä olen vähän niin kuin fani tässä. En mä susta tosiaan paljoa ole kuullut. Mä olen vain kuullut, että sä olet paras.”

”Olen riittävän hyvä.”

”Jätkään ei näköjään imartelu uppoa.”

Tyyppi vaikutti levottamalta. En tiedä mitä hän oli kuvitellut saavansa irti tästä tapaamisesta. Olisi järkevintä unohtaa koko juttu. Jäät kolisivat lonkerotuopissa, kun hän imi makeaa juomaa sisäänsä.

”Mennään tonne ulos jatkamaan juttua. Nämä on sellaisia arkaluonteisia asioita, eikö niin?”

Ei meitä siellä musiikin alta kukaan olisi salakuunnellut, mutta olin joka tapauksessa lähdössä. Hän tyhjensi lopun juomansa pitkällä huikalla. Jätin omani pöydälle. Otin takkini narikasta ja menimme baarin takapihalla olevalle parkkipaikalle. Hämärää pihaa valaisi vain muutama lyhty kadun puolelta.

”Minulla on sinulle tarjous. Se on sellainen, jota varmaan et ole ennen kuullutkaan. Helppoa rahaa sinulle.”

”Kerro.”

”Sanotaan, että kenestä tahansa voi oikeissa olosuhteissa tulla tappaja. Pitääkö se paikkansa?”

”En tiedä.”

”Minun diilini on tämä: maksan sinulle normaalitaksan ja huomattavan bonuksen, mutta haluan katsella.”

”Ei.”

”Miten niin ei? Minä maksan. Kohde voi olla kuka tahansa, saat valita. Kerrankin saat valita. Ja siitä vielä maksetaan. Mutta minä haluan olla paikalla, kun teet sen.”

Oliko tyyppi joku pervo? Saiko hän kiksit katselemisesta? Aikoiko hän kosketella itseään samalla?

”Vastaus on edelleen ei.”

”Minä tahdon oppia ammatin niksit, haluan katsella kun teet sen ja oppia. Ei kai tätä ammattia kirjoista opita? Haluan tietää, onko minusta katselemaan tappamista. Sen jälkeen olen valmis tekemään
sen itse.”

”Ei ole mitään niksejä.”

”Tai sitten hoidat minulle uhrin. Saat itse valita. Saat valita ajan ja paikan ja hoidat niin, että minä vedän liipasimesta. Helpoin keikkasi ikinä.”

”Kuule, en tiedä mistä olet saanut tällaisia ajatuksia päähäsi, mutta tämä neuvonpito on on päättynyt nyt.”

Käännyin poistuakseni ilman muodollisia hyvästejä, kun hän huudahti:

”Seis!”

Hän oli jostain kaivanut esiin pistoolin ja osoitti sillä minua. Sen piipun päässä nökötti äänenvaimentimen musta lieriö. Mitä se tyyppi nyt hölmöili?

”Hoidetaan tämä sitten tässä saman tien. Minä aion hankkia ensimmäisen tapponi. Sinä autat siinä tavalla tai toisella.”

”Pistä se pyssy pois ja lopeta hölmöily.”

”Kukaan ei kaipaa sinua. Sinä olet yksineläjä. Vaikka arvostankin sinua ja pidän lähes esikuvanani, niin onhan se totta, että sinä et ole mikään hyvä mies. Sinun ampumisesi olisi lähes palvelus maailmalle. Sinun ampumisesi ei merkitse mitään. Sinä olet mukana pelissä. Ja kaikki jotka ovat mukana pelissä, ovat hyväksyneet että voivat tulla tapetuksi milloin tahansa. Eikö niin?”

Kieltämättä on aina hieman hermostuttavaa, kun ilmiselvä hullu osoittaa sinua aseella, joka on oletettavasti ladattu. Tämä tyyppi ei ollut kylmäverinen tappaja, mutta hän oli arvaamaton. Sitä paitsi ase saattoi laueta vahingossa, kun hän hermostuneesti räpläsi liipasinta.

”Missä ihmeen pelissä?”

”No… pelissä!”

”Ei ole mitään peliä. Olet katsellut liikaa gangsteri-elokuvia.”

”Tiedät mitä tarkoitan. Kun on astunut tälle tielle, ei ole enää paluuta. Ne jotka ovat pelissä, ovat hyväksyneet, että jokainen päivä voi olla viimeinen.”

”Ei ole mitään tietä, eikä peliä. Minä lähden nyt.”

”Sinä et mene minnekään. Minä niittaan sinut tässä ja nyt.”

Hetken aikaa mietin päättyisikö elämäni siinä sateisella parkkipaikalla tissibaarin takana. Kuten tyyppi oli sanonut, kovin moni ei jäisi minua kaipaamaan. Mutta itse pidin elämästäni kaikesta huolimatta. Se, jäisinkö kaipaamaan sitä sanan merkityksessä, että olisinko olemassa sen jälkeen ja osaisin mennyttä elämääni kaivata, oli uskonnollis–filosofinen kysymys, johon en siinä tilanteessa keksinyt vastausta.

”Heti kun laukaus kajahtaa, tuolla vastapäisen kerrostalon joka ikkunassa on silmäpari tuijottamassa tähän suuntaan.”

”Minulla on vaimennin.”

”Ei se niin paljon vaimenna.”

Tyyppi pälyili ympärilleen. Hän tiesi minun olevan oikeassa. Tämä oli liian julkinen paikka, vaikka olikin hämärä ja katveessa niin, että suoraan kadulta siihen ei nähnyt.

”Anna aseesi minulle.”

”Ei minulla ole.”

”Älä valehtele! Jätkä on palkkatappaja ja muka lähtee keikalle ilman mutkaa. Anna tänne se nyt.”

”Ei tämä ole mikään keikka.”

”Väitätkö, että sinulla ei ole asetta mukana?”

Tyyppi osoitti minua pistoolilla rintaan ja vasemmalla kädellä kopeloi kylkeni ja takkini taskut.

”Olisi varmaan kannattanut ottaa mutka matkaan.”

”Niin kai.”

”Mene autoon, kuskin paikalle”, hän komensi äänellä, jossa ei ollut sitä käskevyyttä, jota hän yritti siihen saada, ja painoi auton kaukolukituspainiketta avaimessaan. Viereisen Audin valot välähtivät ja merkkiääni kertoi, että ovien lukot olivat auki. Tottelin häntä, koska kaikesta huolimatta hän edelleen osoitti minua aseella.

”Lähdetääs pienelle ajelulle”, hän sanoi ja työnsi apukuskin paikalta avaimen virtalukkoon. Kumpikaan ei laittanut turvavyötä. Minä siksi, että hän käski pitämään käteni näkyvillä, hän kai siksi, että hänellä ei ollut vapaita käsiä, eikä halunnut päästää minua silmistään hetkeksikään. Starttasin ja ohjasin pihalta kadulle. Jos olisin tosissani antanut neuvoja hänelle, olisin voinut antaa sen neuvon, että tämä oli todella huono idea.

”Onks toi puhumattomuus sulle joku juttu?”

Mietin millaisia ongelmia minulle saattaisi tulla, jos minut yhdistettäisiin tähän amatööriin. Joku oli saattanut nähdä meidät parkkipaikalla. Asetta heilutteleva siluetti jää ihmisten mieleen. Toisekseen liikenne- ja valvontakameroita oli kaikkialla. Tämä auto olisi väistämättä jossain niistä. Jos tämä tyyppi niittaisi minut, silminnäkijät voisivat kertoa meidän poistuneen baarista yhtä aikaa, auton liikkeet jäljitettäisiin ja tyyppi jäisi kiinni alta vuorokaudessa. Vähänpä tosin siitä siinä vaiheessa minulle olisi iloa.

”Vastaa, kun sinulta kysytään! Yritätkö olla jotenkin salaperäinen tai jotain? Koko tämä sinun kovanaama juttusi? Et sinä niin kova ole.”

Tilanne oli pikemminkin kiusallinen kuin vaarallinen. Piti vain välttää äkkinäisiä liikkeitä tai painostamasta tyyppiä liikaa. Nurkkaan ahdistettu ihminen tekee typeryyksiä.

”Päädyt kohta matalaan hautaan. Voisit käyttää viimeiset hetkesi ainakin juttelemalla minun kanssani. Kerro vaikka mikä on lempileffasi. Ei vaan, kuka on lempitappajasi ja mistä leffasta?”

”En suosittele kaveeraamaan kohteen kanssa, jos aiot vielä vetää liipasimesta.”

”Kaveeraamaan? Ei me mitään kavereita olla. Kunhan jauhetaan paskaa. Kerro nyt? Oletko nähnyt Hitman-leffat? Ne leffat on kyllä ihan paskoja, pelisarja on paljon parempi. Pelaatko tietokonepelejä?”

”En ole koskaan pelannut.”

”Et ole koskaan pelannut tietokonepelejä? Kai sentään leffoja katsot. Kerro nyt. John Wick? Sä voisit olla John Wick. Sä olet vähän samalla tavalla cool tyyppi. Vai mitä?”

”En osaa sanoa.”

”Joo, et sä kyllä mikään John Wick ole. Koiranpennut ei ole sinun juttus. Bondit on kans hyviä. Sä olet sen ikäinen, että sä varmaan olet kasvanut vanhoja Bondeja katsellen. Mutta se kaikki glamouri ja kuumat muijat ei taas sekään sovi suhin. Sä pukeudut kuin vakuutustarkastaja. Mutta eikö niissä kirjoissa James Bond ollut vähän vaatimattomampi ja vasta leffoissa se oli komea jätkä? Vähän mä ensin kyllä ajattelin, että olinko puhunut väärälle tyypille siellä baarissa.”

”Mihin suuntaan ajetaan, jatkanko suoraan?”

”Ajat suoraan ja siitä liittymästä vasempaan.”

Ohjasin liittymästä maantielle, joka johti ulos kaupungista. Tyyppi osoitti minua edelleen pistoolilla ja tuijotti niin intensiivisesti, että minulla ei ollut mahdollisuutta yrittää mitään. Mikään äkkijarrutus ja kyydistä hyppääminen ei toimisi.

”Tää ois voinut päättyä ihan toisella tavalla. Miks me ei voitas olla frendejä? Olisi juteltu mukavia juomien äärellä, kyllä mä olisin tarjonnut. Oltais kateltu kun gimmat tanssii tankoa vasten. Olisit voinut kerta minulle parhaat keikkasi. Sitten olisit opastanut minua tähän duuniin.”

Katuvalojen ketju suhahteli molemmin puolen tietä ohi. Auto kulki kevyesti, Audi on hyvä auto.

”Katos, mun unelma-ammatti on jo skidistä asti ollut palkkatappaja. Mutta en mä mikään idiootti ole, totta kai joka ammattiin pitää saada joku opastus. Ja ei kai tälle alalle ole mitään yhteishakua. Siksi mä etsin sinut käsiini. Halusin löytää alan parhaan, joka opettaisi minua. Ja alan parasta on tietenkin vaikea löytää, mutta onneksi löysin sinut erään suosittelijan kautta.”

”Haluaisinpa tietää, kuka minua on suositellut.”

”Luulen, että tunnet hänet.”

”Luulen itsekin niin.”

Pitäisi kyllä ottaa selvää, kuka asioistani juoruaa ja mistä tämä tyyppi oli saanut yhteystietoni. Entiset asiakkaani pysyvät yleensä sattuneesta syystä vaiti. Oli kuitenkin muutama ihminen, jotka saattoivat kehuskella yhteyksillään alalle. Asiasta pitäisi ottaa selvää ja käydä tukkimassa vuoto.

”Hiljennäs vähän, ei meillä ole kiire minnekään. Tai ainakaan sulla ei luulisi olevan.”

Painoin kaasua ja Audi otti kierroksia vaivattomasti. Laitoin isompaa vaihdetta silmään. Katsotaan, kenellä kantti kestää ja hermo pettää ensimmäisenä.

”Hei jumalauta, hiljennä nyt! Yritätkö, että poliisi pysäyttää meidät ylinopeudesta? Siinä molemmilla olisi selittämistä. Se ei tosiaan ole hyvä suunnitelma. Me mennään linnaan sitten molemmat!”

En vastannut mitään vaan nostin vielä nopeutta maltillisesti.

”Kaasu pois pohjasta tai mä ammun sut tähän paikkaan!”

”Luulen, että et halua ampua kuskia, kun auto kulkee 120 kilometriä tunnissa.”

”Et sä saa minua hermostumaan. Kyllä tämä auto kovempaakin kulkee.”

Vain vähän hiljentäen vedin vastaantulevien kaistan poikki vasemmalle kääntyvälle sivutielle. Matala pohja jäykkyydestään huolimatta raapaisi asfaltin pintaa. Oikaisin nokan ja painoin kaasun pohjaan. Nostin nopeuden sataan kuuteen kymppiin. Tämä sivutie oli mutkaisempi ja siinä nopeudet myös tuntuivat suuremmilta.

”Haluatko sä leikkiä jänishousua? Katsotaan, kuka tässä on jänishousu!”

Tyyppi painoi aseen poskeani vasten ja yritti vapaalla kädellä tarttua ohjauspyörään, itsekään oikeastaan tietämättä, mitä teki. Minulla oli edelleen jalka kaasulla ja ohjauspyörän rempominen sai auton vain nytkähtelemään uhkaavasti.

”Minä saatana ammun sinua polveen, jos se vauhti ei hidastu!”

”Et sinä ammu. Jos ajan tuosta mutkasta ulos, niin lennetään ilman turvavöitä molemmat tuulilasin läpi ja siitäkin vielä pitkän matkaa.”

”Yrität pelotella. Ei tämä ole vauhti eikä mikään!”

Nopeutta oli reilusti yli 180 kilometriä tunnissa. Eihän se tosiaan tämän auton huippunopeus ollut, edes tällä tiellä. Seuraavasta risteyksestä painuin saman levyiselle päällystämättömälle tielle. Sora ropisi alustassa. Itseänikin alkoi vähän jo jännittää, jyrkissä mutkissa piti olla tarkkana varsinkin, kun katuvalot olivat loppuneet samaan aikaan kuin asfalttipäällystekin. Tällaisilla pikkuteillä olin kuitenkin oppinut ajamaan poikasena ja pyöritellyt soramutkissa huomattavasti halvempaa autoani aikoinaan, kun ei ollut vielä korttiakaan. En kuitenkaan juuri näillä teillä ja ne olivat minulle vain summittaisesti tutut.

Muistin kuitenkin sen verran, että tiesin mitä tämän hiekkatien päässä olisi.

”Mitä mä sanoin, sä olet Bond-fani! Sulla on just sellaiset Bondin otteet auton käsittelyssä. Mutta hidasta nyt, tämä ei ole mikään takaa-ajokohtaus. Ei meillä ole ketään perässä.”

En vastannut, vaan keskityin auton ohjaamiseen ja siihen, että saisin nopeuden pidettyä huipussaan. Tyyppi alkoi hermostua ja minulle tiuskimisen sijasta nyt vain naurahteli hysteerisesti.
Kiihdytin nyt auton siihen vauhtiin, mitä sen sain sillä tiellä ja lyhyellä suoralla kiihtymään. Ohi vilahti uimarantaa merkitsevä sinimusta liikennemerkki. En tiedä, huomasiko tyyppi sitä, kun hän suojasi vaistomaisesti kasvojaan käsillään tien raunassa kasvavien leppien oksien huitoessa ikkunaan. Auto pomppasi tiessä olevasta epätasaisuudessa ja moottori ulvoi kierrosten noustessa, kun pyörät olivat hetken aikaa ilmassa. Auton alla oli kenties hiekkaa tai nurmikkoa, sitä ei pimeässä näkynyt. Kaasu pohjassa auto syöksyi hiekkarannalle. Nopeusmittari kieppui villisti, enkä ehtinyt arvioimaan nopeuttamme. Hiekka hidasti jonkin verran matkantekoa, mutta muutama metri ei tehnyt mitään. Oikealta puoleltani kuului huutoa. Ehkä huusin itsekin. Auto syöksyi kohti laituria, jolle se mahtui vain puolittain, ja alle kahdessa sekunnissa se iskeytyi rantaveteen apukuskin kulma edellä.

Äkkipysäys veteen löi meidät molemmat vasten ohjauspaneelia. Osasin varautua siihen paremmin, mutta silti ohjauspyörä iski minulta ilmat pihalle. Pimeässä en nähnyt tarkkaan, mitä vierustoverilleni oli tapahtunut, mutta hän oli varmasti saanut yhtä kovan tällin kuin minäkin. Hän vaikersi vieressäni ilmeisen tajuissaan, mutta aloitekykynsä menettäneenä. Henkeäni haukkoen kopeloin jalkatilaa ja sain aseen käsiini.

Ovia oli turha yrittää avata veden paineen vuoksi. Auto näytti olevan nokka pystyssä rantahiekassa ja vesi alkoi nyt tunkea sisään. Onneksi se ei enää sen syvemmälle uponnut. Avasin sivuikkunan ja aloin tunkea itseni siitä ulos. Vesi syöksyi avoimesta ikkunasta sisään. Onneksi en ole ylipainoinen, ikkunasta kulkeminen oli varsin epämukavaa, varsinkin rajun tällin saaneena.
Pääsin laiturille kahlaamalla. Ase minulla oli vielä kädessäni. Kylkiluita ei tuntunut menneen rikki, mutta mustelmia oli ympäri kehoa ja silmäkulmassa oli veriruhje, joka vuosi paljon, mutta oli vaaraton. Otin kaksi askelta vauhtia ja viskasin aseen kohti järvenselkää niin kovaa kuin jaksoin.

”Saatana, auta mut ulos täältä! Minä hukun!”

Tyyppi työnsi päänsä ikkunasta ulos ja huusi hysteerisesti. Vesi oli tullut auton sisään se oli peittynyt puoleksi niin, että vain katto ja perä olivat näkyvissä. Etuikkunan yläreunassa oli kuitenkin reilu 30 senttiä ilmaa.

”Et sinä huku, ei se siitä enää tuon syvemmälle uppoa.”

”Saatanan hullu minkä teit! Tämä on kallis auto! Minä saatana sinut tapan!”

”Kuulehan. Sinä et tapa yhtään ketään. Et nyt enkä suosittele tulevaisuudessakaan suunnittelemaan kenenkään tappamista. Pyssysi on tuolla järven mutapohjassa muutaman metrin syvyydessä. Autolle joudut tilaamaan hinauksen. Ajamani ylinopeus varmaan jäi varmasti johonkin liikennekameraan ja pimeässä sen kuvista ei näe ajoinko minä autoa vai ajoitko sinä. Rekisterin avulla he kuitenkin yhdistävät sen sinuun ja jos asiaa aletaan penkoa, joku muistaa sinun kitanneen tissibaarissa lonkeroa puoli tuntia sitten. Ellei poliisi seurannut meitä, rattijuopumussyytteeltä varmasti säästyt, mutta monenmoisia liikennerikkomuksia tilillesi laitetaan. Parempi sekin silti kuin murhasyyte.”

Hämärässä näin hänen päänsä pilkistävän ikkunasta.

”Jos puhelimesi toimii, niin suosittelen tilaamaan taksin. Jos ei, niin lähimmälle bussipysäkille on noin puolentoista kilometrin kävelymatka. Turha kai mainita, että toivottavasti emme enää tapaa.”

Vastaa