Odotin bussia myöhään illalla, kun auto pysähtyi kadunvarteen ja pojat tulivat ulos. Niitä oli kolme: Kasper, Jesper ja Joonatan, kolme porsasta, kolme muskettisoturia, karhukopla, vasta murrosiän ylittäneitä raggareita, jotka olivat karanneet jostain Anthony Burgessin romaanista. Ensimmäinen heistä, tai rohkein, asteli viivyttelemättä eteeni ja heilutteli taskustaan paljastamaansa perhosveistä. Auto oli uudehko farmari-Volvo, joka oli todennäköisemmin jonkun isältä lainattu kuin varastettu.
Poika päästeli terän viuhunaa kuvaavia ääniä ja toiset hykertelivät taustalla hyväksyvästi. Hän ei kai ollut keksinyt mitään nasevaa sanottavaa, toisaalta hänen tarkoituksensa tuli selväksi ilman ylenmääräistä verbaalista lahjakkuuttakin. Siinä oli pikku kriminaalinalku, joka halusi isotella minulle ja kavereilleen. Olin sopiva uhri syrjäkadulla, jossa julkinen liikenne kulkee kerran tunnissa, yksityiset autoilijat vieläkin harvemmin. En näyttänyt uhkaavalta lenkkivaatteissani, olin tavallinen keski-ikäinen hölmö, jota saattoi kovistella.
”Anna vittu sun lompakkos ja puhelimes, ja vähän äkkii!”
Ryöstö ei varmaankaan ollut alkuperäinen tarkoitus. Ehkä se oli vain improvisaatiota, seurausta siitä etten ollut säikähtänyt hänen puukonheilutteluaan. Jotain hänen piti keksiä kavereilleen. Hän korosti sanomaansa heristämällä perhosveistä parin sentin päästä kasvoistani, kun istuin pysäkin penkillä.
Kaivoin lompakkoni povitaskustani ja puhelimeni pusakan sivutaskusta ja ojensin ne pojille.
”Mikä vittu tää on? Kattokaa jätkät mikä mummopuhelin tällä tyypillä on! Ootsä varastanut tän jostain museosta?”
Puhelin itsessään ei ollut vanha, se oli halpa riisuttu malli ilman GPS-paikannusta ja niin sanottuja älyominaisuuksia. Sim-korttina oli prepaid-liittymä, jolle ei oltu tallennettu mitään arkaluontoista tietoa. Poikia se nauratti, joukon johtaja paiskasi puhelimen katuun. Sen takapaneeli ja akku irtosivat ja toinen pojista polki kantapäällään näppäimistöä.
”Miks sulla ei oo oikeeta luurii? Ootsä joku vitun köyhä?”
Poikia nauratti. Kenties he nauroivat peittääkseen epävarmuutensa.
Olin tulossa työkeikalta ja minulla oli edelleen 9mm Glock -pistooli kotelossaan kylkeäni vasten. Sen jälkeen kun olin upottanut uhriini kolme luotia (kaksi rintaan, yksi päähän), lippaassa oli edelleen neljätoista patruunaa jäljellä. Minulle ei tuottaisi suurtakaan vaivaa järjestää pojille elämänsä yllätys. Pidin kuitenkin kädet sylissäni. Olin juuri dumpannut yhden gangsterin kalmon matalaan hautaansa. Ei ollut todellakaan hyvä idea niitata keskelle katua kolmea nuorisojengiläistä, joista yksi saattoi olla jopa alaikäinen. Edes pistoolin heiluttelu näinkään syrjäisellä kadulla ei ollut hyvä idea.
Seuraavana pojat kävivät läpi lompakkoni.
”Mitä mä vittu sanoin, tää on joku vitun köyhä kirkonrotta! Täällä on joku vitonen rahaa, eikä mitään Visaa, Ameksii tai Roleksii tai mitään. Joku kuppanen pankkikortti.”
Lompakon sisällys lensi kadulle. Sieltä tulivat ulos lumeeksi sinne jättämäni kuitit, valokuvat, kuntosalikortti, kirjastokortti. Ajokortin ja muut henkilötodistukset olin jättänyt kotiin. Poika käänsi lompakon ympäri ja ravisteli sitä niin, että kolikot lentelivät sateiseen katuun. Siinä menivät bussirahani.
”Vittu me tarvitaan rahaa!” joukon johtaja uhosi ja käveli pari askelta edes takaisin jalkaansa polkien.
”On mulla rahaa, mennään hakeen parit paukut”, sanoi toinen taustapiruista.
”Vittu mä sitä kysynyt! Vittu mä haluun, et tää tyyppi antaa mulle fyrkkaa just nyt! Tai mä leikkelen siltä vittu nenän irti!”
Jälkimmäisen lauseen poika oli suunnannut minulle. Hän heilutteli taas veistä kasvojeni edessä ja teki uhkaavia ilmeitä.
”Onks sulla sitä rahaa lisää, häh? sano jotain vittu!”
Toivoin, että poika ei alkaisi kaivelemaan taskujani, jotta minun ei tarvitsisi vetää asettani esiin.
”Mitä tällä sun kuppasella pankkitililläs on? Mikä tän pin-koodi on?”
Tällä tilillä oli sen verran, että saisin tarvittaessa ostettua kahvin ja sämpylän tai nostettua lisää bussirahaa.
”Sano vittu, mikä tän pin-koodi on!”
En sanonut mitään.
”Ei se taida sanoa”, kommentoi toinen poika.
”Sitä paitsi, mistä me tiedetään, että se antaa oikeen numeron, sehän voi valehdella”, sanoi poika, joka oli ollut hiljaa.
”Ei sillä mitään rahaa oo, lähetään menee.”
”Vittu sä lähdet meidän messiin, mennään pankkiautomaatille ja nostat meille vähän rahaa. Koska me tarvitaan just nyt vähän massii.”
”Mieluummin en lähtisi”, vastasin.
”Mieluummin et lähtis, mitä vittuu! Osaatko sä jopa puhua! Mitä vittuu, mieluummin et lähtis? Kysyinkö mä haluutsä lähtee, hä? Vai sanoinko mä, että sähän vittu lähdet? Ja sähän vittu lähdet, tai mä leikkelen sun naamastaas spagettii!”
Olin niin väsynyt. Kuopan kaivaminen, ruumiin raahaaminen, kuopan peittäminen. Monen kilometrin matkan kävely myöhään yöllä. Näissä hommissa logistiikka on aina ongelma: et halua riskeerata dna-jälkiä omassa autossasi, joten kuljetat uhrin teloituspaikalle tämän omalla autolla. Sen jälkeen dumppaat auton jonnekin metsätielle tai hiekkakuopalle, mielellään tarpeeksi kauaksi ruumiista. Millä sitten pääset kotiin? Kävellen lähimmälle bussipysäkille ja siitä julkisilla kotiin. Halusin vain suihkuun ja vaihtamaan vaatteita ja syömään iltapalaa.
Poika töykki minua, jostain se oli saanut rohkeutta käydä käsiksi. Se tarttui vasemmalla kädellä käsivarrestani ja painoi puukkoa edestäpäin kurkulleni.
”Nyt vittu mennään pikku ajelulle.”
Toiset pojat näyttivät epävarmoilta, mutta samaan aikaan jännityksestä kiihottuneilta. Tässä oli seikkailun makua. Tai sen tyhmyyden aromia, joka joukossa tiivistyy. Huokaisin syvään ja annoin retuuttaa itseni Volvon takapenkille. Kaksi pojista tuli taakse, minut istutettiin keskelle. Yksi pojista istui kuskin paikalle ja käynnisti moottorin. Avainta käännettäessä stereot lävähtivät soimaan täydellä volyymillä ja gansta-räpin uho täytti matkustamon ahtaan tilan.
”Aja Anttilan kulmalle, siellä on pankkiautomaatti!” komensi poika kuskia melun yli ja heilutteli puukkoa.
Lähdettiin liikkeelle kohti keskustaa. Miten pitkä lenkki tästäkin tulisi. Melkein harmitti, etten ollut ampunut kaikkia kolmea bussipysäkille ja työntänyt ruumiita ojan pohjalle. Kolmea poikaa, jotka vielä pari vuotta sitten leikkivät leikkipyssyillä ja legoilla. Vedin syvään henkeä ja rauhoituin. Pian tekisin kotona voileipää ja ehkä ottaisin oluen.
Anttilan kulmalla oli rauhallista, eikä pankkiautomaatillakaan ollut ketään. Tajusikohan tämä tyyppi, että automaatilla on valvontakamera, johon hänen naamansa jäisi, jos hän kävisi nostamassa rahaa kortillani? Toisaalta, hän voisi pakottaa minut nostamaan rahaa. Käyttäisin sen mahdollisuuden pinkoakseni karkuun. Se olisi noloa, mutta parempi vaihtoehto kuin se, että tämä päättyisi veritekoihin. Parempi minulla ja etenkin heille.
”No niin, kerros tän kortin tunnusluku, tai mä leikkaan sulta kurkun auki. Ja sen on paras vittu olla oikein, tai mä siinäkin tapauksessa leikkaan sulta kurkun auki!”
”Miten voin kertoa sinulle oikean tunnusluvun, jos olen kuollut?”
”Mitä vittua?”
”Niin, että jos leikkaat minulta kurkun auki, et saa minulta tunnuslukua.”
”Mitä vittua sä viisastelet äijä? Mä leikkaan sulta pallit irti, jos jatkat tota sun viisasteluas!”
”No se onkin paljon järkevämpää.”
”Loppuu vittu se pään aukominen. Mikä tän kortin tunnusluku on?”
Kerroin pankkikortin oikean tunnusluvun. Rahallinen menetys ei olisi suuri.
”Okei, sen on paras olla oikein. Me jäädään vahtiin sua tähän, kun Jartsa käy koittaan tota tunnuslukua.”
”Hei! Älä käytä mun oikeeta nimee!” huusi poika kuskinpaikalta.
”Ei tää äijä mitään uskalla tehdä, vaikka tietäiskin sun oikeen nimen. Tää on ihan paskat housussa!”
Olikohan Jartsa se nimi, jonka hänen vanhempansa olivat pojalleen antaneet? Vai Jarno? Janne? Jartsaksi kutsuttu luikki korttini kanssa automaatille ja jätti stereot pauhaamaan. Kaksi muuta yrittivät vaikuttaa uhkaavilta. Jartsa tuli takaisin alta kahdessa minuutissa.
”Oliks se oikein?”
”Oli joo. Mut en mä saanut rahoja nostettua.”
”Mitä vittua sä selität?”
”Se oli tyhjä tili. Tai oli siellä vaan jotain kaheksan euroo ja pari senttiä päälle tai jotain.”
”Mitä me nyt sitten tehdään?”
Poikien pieni rikoskupru ei näyttänyt tuottavan tulosta. Pettymys oli periaatteellisella tasolla: ei heiltä rahaa näyttänyt puuttuvan. Muotivaatteet olivat uusia ja kaulassa roikkuivat ketjut. He olivat halunneet kovistella jotain satunnaista kulkijaa ja viedä tämän rahat pelkästä rötöstelyn ilosta. Nyt kun keikasta kostui viisi euroa ja hilut kolmeen pekkaan, se tuntui pikku kriminaalinaluista henkilökohtaiselta vittuilulta.
”Miten sä voit olla näin vitun köyhä?” sanoi toinen hengailijoista.
”Vaikeat ovat ajat. Olisiko tämä nyt tässä?”
”Tää on ohi vasta kun mä sanon, että tää on ohi!”
”Eiks me vaan voitas hakee parit paukut, mua alkaa tää jo kyllästyttää”, sanoi poika etupenkiltä.
”Ei vittu haeta. Vittu me tapetaan tää äijä. Vittu me kidutetaan sitä!”
Huokasin. Tämä ei päättyisi hyvin. Impulsiivinen kakara heilumassa puukon kanssa oli arvaamaton. Joutuisin ehkä sittenkin käyttämään voimaa. Jossain määrin vastentahtoinen poika etupenkillä löi oven kiinni ja starttasi auton. Lähdettiin liikkeelle.
”Kuulitsä saatana, mä tapan sut, mä leikkaan sulta naaman ja puhkon silmät”, poika uhosi ja heilutti veistä muutaman sentin päässä silmämunastani.
”Mä leikkaan sulta pallit ja syötän ne sulle! Mä teen sulle uuden persreijän! Mä leikkaan sun korvat irti ja teen niistä avaimenperän! Vittu sä tuut katuun, että vittuilit mulle!”
Oltiin matkalla johonkin syrjätielle, jossa olisi pienempi todennäköisyys törmätä todistajiin kuin bussipysäkillä tai Anttilan parkkipaikalla. Ilmeisesti vertani ei haluttu myöskään auton verhoiluun. Ehkä se tosiaan oli jonkun vanhemmilta lainassa.
Päästiin metsätielle ja minut tyrkittiin ulos autosta. Pienellä levikkeellä oli juuri sen verran tilaa, että mahduimme kaikki auton viereen seisomaan. Suoraan edessä kuun sirppi loimotti pilven takaa ja takanamme paistoivat pääväylän katuvalot nauhana. Metsän reunasta alkoi peltoa, jolta vilja oli vasta korjattu.
”Sidotaan tää kiinni eka, hae hinausköysi takakontista”, johtajaa esittävä komensi toista pojista. Tämä teki kuten käskettiin ja avasi takakontin napin painalluksella.
”Ei täällä oo mitään hinausköyttä.”
”Vittu joka autossa on vittu hinausköysi. Se on varmaan joku laki tai jotain. Kato tarkemmin. Ja ota se rengasrauta kanssa, sille tulee kohta käyttöä.”
”Ei tääl oo.”
”Kato sieltä vararenkaan alta!”
”Tulkaa joku näyttään valoo, ei täällä nää mitään!”
Toinen pojista meni näyttämään valoa puhelimensa taskulampulla.
Vinkki: jos aio tehdä jotain jonkun huomaamatta, älä yritä tehdä sitä salakavalan hitaasti. Se ei toimi ja näyttää todella epäilyttävältä. Samoin äkkinäiset liikkeet saavat vastustajasi reagoimaan. Nuorukaisen reaktionopeus on huomattavasti suurempi kuin kaltaiseni varhaiskeski-ikäisen ukon. Parasta on toimia rauhallisesti ja itsevarmasti, kuin se mitä on tekemässä olisi mitä luonnollisin teko ja käyttää hyväkseen vuosien kokemusta kylmän rauhallisista väkivallanteoista.
Porukan johtajan kiinnittäessä kolmeksi sekunniksi huomion hinausköyden etsintään hämärästä takakontista, tartuin vasemmalla kädellä hänen veistä pitelevään ranteeseensa ja oikealla tartuin veitsen kahvaan samalla voimakkaasti vääntäen. Yhtenäisellä rauhallisella liikkeellä riistin veitsen pojan kädestä ja viilsin tätä poskeen. Poika ulvahti ja taittui kasaan kuin taittoveitsi, jollaista pidin kädessäni.
”Ai vittu, sä viilsit mua, vitun sekopää!”
Poika peitti kasvonsa käsillään ja käytin tilanteen hyväksi ja potkaisin polvella tältä ilmat pihalle. Se muutti hänen kiroilunsa voihkinnaksi.
Toiset pojat havahtuivat silmänräpäyksessä, mutta onneksi auto oli välissämme. En halunnut riskeerata, että he saisivat takakontista rengasraudan tai muita työkaluja käsiinsä, vaan vedin esiin puoliautomaattipistoolini ja osoitin sillä heitä. Molemmat jähmettyivät.
”Kädet niskan taakse ja polvillenne!” komensin, onneksi he näkivät aseen hämärässäkin, se oli pelotevaikutuksen kannalta oleellista. Ohjasin kaksi muuta poikaa sille puolelle autoa, jolla kolmas voihki maassa polvillaan. Hän peitti vielä käsillään poskeaan, siihen jäisi näyttävä arpi. Kenties hänet tunnettaisiin jonain päivänä vankilassa Arpinaaman liikanimellä. En uskonut juurikaan siihen, että hän tuosta järkiintyisi, vaan joutuisi vankilakierteeseen tehtyään pikkurikoksia ja impulsiivisia pahoinpitelyjä. Jos hänellä olisi rikkaat vanhemmat, se hidastaisi syöksykierrettä vähän.
Pojat näyttivät pelästyneiltä. Heitä ei varmaan oltu koskaan ennen osoitettu käsiaseella kasvoihin lähietäisyydeltä.
”Onko teillä pojat miten hyvä muisti?”
Kukaan ei tiennyt mitä vastata.
”Minulla nimittäin on. Minusta tuntuu, että muistan tämän auton rekkarin vielä huomennakin. Ja saatan muistaa ottaa selvää kenelle se kuuluu. Tämä on teidän vanhempien auto, eikö niin?”
Pojilla kesti hetken aikaa saada sanaa suustaan.
”Se on mun faijan auto.”
”Teillä pitäisi nyt pojat olla sen verran huonompi muisti, että unohdatte mitä tänä iltana täällä on tapahtunut. Muuten minulle saattaa tulla sellainen mieleen, että muistan ottaa selville missä te asutte ja käyn ampumassa teidät yöllä sänkyynne ja siinä sivussa koko perheenne, jos tarve vaatii.”
Joukon johtaja vaikeroi hiljaa ja piti poskeaan. Kaksi muuta näytti noloilta ja pelokkailta. Ensimmäinen saattaisi olla niin kovanaama, että ei vasikoisi poliisille. Kaksi muuta olivat sen verran säikähtäneet, että muistaisivat sen kyllä lopun ikäänsä, mutta eivät uskaltaisi kertoa siitä kenellekään.
”Vaikutatte fiksuilta pojilta. Suosittelen muita harrastuksia kuin ohikulkijoiden ahdisteleminen. Nyt irrottakaa puhelimista akut ja antakaa ne tänne.”
Keräsin akut, jotta kukaan ei alkaisi ainakaan heti somettamaan tapahtuneesta, tai mitä nuoret puhelimillaan tekevätkään. Iskin taittoveitsen Volvon takarenkaaseen. Se antaisi minulle vähän etumatkaa. Veitsen heitin pellon suuntaan niin kovaa kuin jaksoin.
”Lähin 24h-huoltoasema on viisi kilometriä tuohon suuntaan. Siellä varmaan joku soittaa teille hinausauton. Toivokaa, ettemme enää tapaa.”
Alkoi vähän jo tihuttaa. Kotona laittaisin saunan päälle, vaikka kello olikin jo vaikka mitä.