”Oletko ennen saanut tällaista toimeksiantoa?”
”Tämä on ensimmäinen kerta.”
”Aika erikoinen pyyntö, vai mitä?”
”Keksitkö idean siitä elokuvasta?”
”Mistä elokuvasta?”
”I hired a contract killer.”
”En ole koskaan kuullutkaan. Amerikkalainen?”
”Ei ole.”
Kuvittelin, että mies olisi tuntenut elokuvaa sen verran. Hän vaikutti sivistyneeltä, siististi pukeutuneelta. Hyllyssä oli kirjoja. Tai ehkä hän oli pukeutunut tilaisuutta varten. Ehkä hän muuten ei arkisin käyttänyt pukua. Tämä oli siisti puku, mutta pikemminkin business casual kuin pyhäpuku. Hautajaispuvusta ei tarvitsisi itse enää huolehtia.
”Mistä se elokuva kertoo.”
”Mies palkkaa palkkatappajan surmaamaan itsensä, koska ei uskalla itse tehdä sitä.”
”Ahaa, vai niin. Kuinka se päättyy?”
”Mies rakastuu ja tulee toisiin aatoksiin. Sopimusta ei kuitenkaan voi perua ja mies joutuu pakenemaan palkkatappajaa henkensä edestä.”
”Kuinka se on mahdollista? Miksi mies ei pyytänyt tappajaa ampumaan häntä saman tien vaan vitkutteli asian kanssa.”
”En tiedä. Ehkä hän epäröi alunperinkin.”
”Minä en epäröi.”
”Hyvä on.”
Mies meni piirongille ja kaivoi esiin tukun rahaa. Hän tuskin säilytti sellaista määrää kotonaan muuten vain, harva säilyttää, ellei ole ole veronkiertäjä. Tämä ei vaikuttanut hämärämieheltä. Hän oli varmasti joutunut nostamaan rahat tiskiltä, mikäli pankkikortilla oli nostoraja. Tai sitten tehnyt useampia nostoja.
”Se on siinä kaikki. Turha minun olisi pihistellä, ei minulla sille ole käyttöä, sattuneesta syystä.”
”Uskon teitä.”
”No niin. Sitten voidaan panna sopimus täytäntöön. Kuten sovittiin.”
”Miten vain toivotte.”
”Jos vielä yhden viskin voisin juoda. Kai sitä sen verran maltat odottaa. Et sinä tunneista veloita?”
”En veloita. Ole hyvä vaan.”
Mies tarkisti solmionsa, pyyhkäisi otsalta hiukset. Kaljuuntumista ei vielä näkynyt, vaikka hän olikin jo siinä iässä. Mutta ei vanha, ehkä ei edes vielä eläkkeellä. Hän meni kirjahyllyn yhteydessä olevalle kaapille ja otti sieltä pullon. Uskoakseni se oli keskihintaista merkkiä. Sellainen, jonka kehtaa antaa kartonkirasiassa lahjaksi, mutta josta varsinaiset viskinharrastajat eivät näe päiväunia. Mies kaatoi itselleen puoli lasillista vesilasiin.
”Kaadanko sinullekin?”
”Ei kiitos.”
”Ei koskaan virantoimituksessa?”
”Jos sen haluaa niin sanoa.”
”Miten vain. Sano, jos muutat mieltäsi.”
Mies istuutui nojatuoliin. Hän huokaisi syvään. Otti sitten huikan. Istuin tuolille häntä vastapäätä.
”Etkö halua tietää, miksi teen sen?”
”En.”
”Kuvittelet varmaan, että minulla on kenties parantumaton syöpä. Tai vaimo karkasi ulkomaille italialaisen gigolon kanssa ja minulle jäi vain asuntovelka ja häneltä saatu sukupuolitauti. Tai että
tein konkurssin. Eikö siinä ole ne yleisimmät syyt?”
”Luullakseni.”
”Sinulla itselläsi ei ole koskaan käynyt asia mielessä?”
”Ei ole.”
Mies otti toisen huikan. Viskiä oli vielä jäljellä. Ei minulla mikään kiire ollut. Itse asian hoitaminen olisi helpointa. Siivoaminen sen jälkeen veisi aikaa enemmän. Naapuriin oli sen verran matkaa, että kukaan ei näkisi, kuinka raahaisin kropan takapihalle parkkeeraamani auton takakonttiin. Sitten luuttuaisin veret parketilta. Tai ehkä olisi parempi tehdä se autotallissa, minulla oli sen verran levitettävää muovia, että saisin veriroiskeet ja luunkappaleet siihen ja hävittäisin suojamuovin polttamalla. Kroppa kivillä merenlahteen.
”Ei minulla mitään syöpää ole. Enkä ole naimisissa. Eli ei ole uskotonta vaimoakaan.”
”Syitä lienee maailmassa muitakin.”
”Sanopa muuta. Eikö se pikemminkin ole niin, että pitäisi olla syy olla tappamatta itseään? Että se olisi oletusarvo, että itsemurha olisi järkevin ratkaisu? Saa päättää itse milloin lähtee. Syntymänsä hetkeä ei voi päättää, mutta kuolemansa voi. Miksi näin ison asian jättäisi sattuman varaan? Tai sitten makaisi sairaalavuoteessa takertuen jokaiseen hengenvetoon, vaikka se tekisi miten kipeää.”
En vastannut mitään. Istuimme hetken ja mies joi hitaasti. Kiirettä ei ollut, mutta hän ei myöskään vaikuttanut haluavan hidastelullaan venyttää viimeisiä hetkiään.
”Palkkaan aina asialle ammattimiehen. Suurin osa itsemurhista epäonnistuu, vain muutama prosentti onnistuu riistämään hengen itseltään. Miehet huomattavasti useammin kuin naiset, kenties miehet ovat taitavampia tai vain enemmän tosissaan. Minä en osaisi edes avata tukkeentunutta viemäriputkea. Miksi tässä asiassa luottaisin omaan osaamiseeni? Mitä tahansa voi tapahtua. Jos hyppää parvekkeelta alas tai astuu tukkirekan alle, voi mahdollisesti jäädä henkiin ja vain katkaista jalkansa tai halvaantua. Jos yrittää ottaa yliannostuksen pillereitä, saattaa oksentaa kaiken ulos, vetää oksennusta keuhkoonsa ja sitä seuranneen happivajeen tuloksena saada aivovamman. Sitä työntää aseen piipun suuhunsa ja herää sairaalassa ilman leukaa, kun laukauksen kuullut velvollisuudentuntoinen ohikulkija on hälyttänyt ambulanssin ja nopean ensihoidon tuloksena jää henkiin. Ihmisessä on henki tiukassa. Sitä voisi kuvitella, että esimerkiksi päävammat olisivat poikkeuksellisen tappavia, mutta todellisuudessa näin ei ole. Tiedätkö kuka esimerkiksi oli Phineas Gage?”
”En taida tietää.”
”Hän oli yhdysvaltalainen rautatietyöläinen, panostaja tarkemmin sanoen, eli joskus 1800-luvulla. Tarina kertoo, että hän tiivisti nallina ollutta ruutia rautakangella. Olisiko rautakanki iskenyt kipinää, kun ruuti syttyi. Räjähdys iski rautakangen Phineaksen pään läpi leuan alta takaraivoon ja lennätti sen sukkana aina 25 metrin päähän. Phineas selvisi omin jaloin lääkäriin ja eli vielä yli vuosikymmenen.”
”Hurja tarina.”
”Sepä se. En toivoisi että niin kävisi itselleni.”
”Harva toivoisi.”
”Ja sitten kuitenkin niin moni pitäisi onnekkaana sitä, joka tuollaisen tapahtumaan jälkeen jäisi henkiin. Kuolemaa pidämme onnettomuuksista suurimpana. Siitäkin huolimatta, että jokaisen meistä tulee se satavarmasti kohdata, tavalla tai toisella. Sinunkin asiakkaasi noin yleisesti ottaen varmasti haluaisivat jäädä henkiin.”
”Tavallisesti kyllä. Ja tavallisesti juuri siksi minut on palkattu.”
”Oletko kuullut sanottavan sellaista kuin että itsemurha on ainoa vakavasti otettava filosofinen ongelma?”
”Olen tainnut kuulla.”
”Ahaa, tunnet siis elokuvien lisäksi myös kirjallisuutta!”
”Minulla on paljon vapaa-aikaa.”
”Mitä mieltä sitten olet?”
”Jos olen ymmärtänyt oikein tekstin, jota lainasit, toimit nyt sen vastaisesti.”
”Vakuutan sinulle, että en kärsi millään tavalla enkä ole vakavasti masentunut. Olen hyvissä hengen ja ruumiin voimissa.”
”Siltä se vaikuttaa.”
”Nykykulttuurissa itsemurha on edelleen tabu. Siitä voidaan puhua ainoastaan mielenterveysongelmana, medikalisoiden. Pitkään itsemurha oli synti ja jopa laissa kielletty. Itsemurhaajia ei haudatti kirkkomaahan. Kuitenkin monissa kunniakulttuureissa itsemurha on ollut velvollisuus. Näin esimerkiksi Japanissa. Samoin antiikin Roomassa sitä on pidetty kunniallisena vaihtoehtona. Nykyihmiselle itsemurha vaikuttaa epärationaaliselta. Emme usko tuonpuoleiseen, tämä elämä on kaikki mitä meillä on, oli elämämme miten vähäinen tahansa. Olisi järjetöntä heittää se menemään, meidän rationaalisuutemme ei saa siitä otetta. Ainoa mahdollinen syy on äärimmäinen kärsimys ja kipu esimerkiksi sairauden vallitessa.”
”Uskotko sitten tuonpuoleiseen?”
”En ole varma. En taida uskoa. En ainakaan minkäänlaiseen paratiisiin tai kultaporttiseen taivaan valtakuntaan. Jälleensyntymä, siis uudelleen syntyminen täysin tyhjältä pöydältä, vaikuttaa vähiten epätodennäköiseltä vaihtoehdolta. Mutta en usko siihenkään vakavasti.”
Mies tyhjensi viimeiset pisarat lasistaan ja laski sen pöydälle.
”En taida ottaa enää toista, olisi jotenkin sopimatonta olla näin merkittävässä tilanteessa humalassa.”
”Olisiko sitten aika?”
”Toki. Ryhdytään siis toimeen.”
Menimme autotalliin ja levitin suojamuovit lattialle, kuten olin suunnitellut. Laukaus niskarankaan olisi tappava, siitä ei miehen tarvitsisi olla huolissaan. Kehoitin häntä menemään polvilleen muovien päälle. Suuntasin aseen piippua alaspäin siten, että jos luoti menisi läpi, minun ei tarvitsisi kaivella sitä vastapäisen seinän kipsilevystä.
”Käännätkö päätäsi hieman vasemmalle.”
”Tämähän on kuin olisi passikuvassa.”
”Kohta välähtää”