Ovikello soi. En yleensä avaa. En säikähdä kellon soidessa tai pelkää että oven takana olisi poliisi. Ei heillä pitäisi olla syytä olla perässäni, sitä paitsi jos poliisi olisi tulossa hakemaan minua, he tulisivat sisään yleisavaimella tai murtaisivat oven. Aseistetun tappajan pidätykseen he varautuisivat laajemmalla pidätysoperaatiolla kuin vain soittaisivat ystävällisesti ovikelloa. Yleensä oven takana ovat jehovantodistajat. Osoitteeni tietävät vain harvat, eikä kukaan tule ilmoittamatta käymään.
Katsoin ovisilmästä. Käytävässä seisoi vanha nainen. Nainen näytti todella vanhalta. Kasvoilla oli ryppyjä uurteiden päällä, harvat hiukset olivat vitivalkoiset. Laiha vartalo oli kumartunut lähes kaksinkerroin. Vastapäisen asunnon ovi oli auki. Hän varmasti asui siellä, en tuntenut naapureitani. Mummeli pyöri porrastasanteella hätääntyneen näköisenä. En ollut aikeissa avata ovea, mutta ei kai sitä voinut siihenkään jättää harhailemaan. Jos se saisi jonkun kohtauksen ja kuolisi oveni taakse, pian paikalla oikeasti olisi virkavalta. Jouduttaisiin tekemään kaikenlaisia epämiellyttäviä tutkimuksia.
Avasin oven reippaasti. En ole niitä, jotka kurkistelevat oven raosta varmuusketju päällä, varsinkaan jos oven takana on satavuotias mummeli.
”Anteeksi, voitko auttaa? Puhelin ei toimi.”
Nainen ojensi vanhanmallista nokialaista kännykkää.
”Pitäisi soittaa.”
Otin puhelimen käteeni. Näytössä olivat ainakin valot ja akkua ja verkkoa riitti. Päällisin puolin puhelimessa ei näyttänyt olevan mitään vikaa.
”Minne rouvan pitäisi soittaa?”
”Niin mitä että?”
Selasin puhelimen muistia ja osoitin puhelinta:
”Mihin pitää soittaa? Mikä nimi?”
”Nimi? Virtanen”, vastasi nainen.
Selasin puhelimen muistia ja Heili Virtanen löytyikin sieltä. Painoin vihreätä luuria. Puhelin tuuttasi varattua.
Nainen osoitti ovessaan olevaa nimikylttiä, jossa luki ”Virtanen”. Tajusin hölmöyteni.
”Ei teidän nimi, vaan sen nimi kenelle haluatte soittaa. Kenelle haluatte soittaa tällä puhelimella?”
”Soita, että ovatko ne tulossa.”
”Ketkä? Kotihoito?”
”Niin.”
Hoitajan numero löytyi puhelimesta. Soitin siihen ja toisessa päässä vastattiin kolmannella piippauksella.
”Rouva Virtasen luo ollaan tulossa ihan vartin päästä”, sieltä kerrottiin. Välitin viestin eteenpäin.
”Mitäs tämä maksaa”, kysyi rouva Virtanen.
”Ei tarvitse mitään maksaa, ei tästä ollut vaivaa.”
”Te olette niin luotettava nuori mies.”
En ole varma kumpi määrite oli virheellisempi. En minä enää niin nuorikaan ole.
Menin takaisin asuntooni. Varttitunnin päästä luvattuun aikaan kotihoitopalvelun auto pysäköi pihaan.
Pian ovikello soi uudestaan. Nyt oven takana seisoi nelikymppinen nainen. Takissa oli hoitopalvelun tuottavan firman logo. Avasin oven.
”Rouva Virtanen käski minun antaa tämän”, nainen sanoi ja ojensi kahdenkympin seteliä. Hänen äänessään oli korostus, ehkä itäeurooppalainen. Hoitoalalla on työvoimapula ja raskaat työt teetetään nykyään maahanmuuttajilla.
”Sanoin hänelle, etten halua rahaa. Eikö kaksikymppiä minuutin puhelusta ole sitä paitsi liikaa? Sekin soitettiin hänen omasta puhelimeestaan.”
”En minä voi tätä rahaa pitää. Jos minä alan ottaa rahaa asiakkailta, epäillään että varastan heiltä. Tai että otan lahjuksia.”
”Jos minä laitan tämän vaikka Pelastusarmeijan joulupataan.”
”Ihan mitä haluat rahoillasi tehdä.”
*
Naapuristani ei kuulunut sen jälkeen mitään. Muutaman viikon kuluttua ovikello soi ja oven takana oli sama itäeurooppalainen sairaanhoitaja.
”Heili on kuollut.”
”Kuka on Heili?”
”Rouva Virtanen.”
”Ahaa, miksi tulitte sen minulle kertomaan?”
”Ajattelin ilmoittaa, kun olitte niin läheisiä. Auttelitte häntä ja sen sellaista.”
”Tapasin hänet vain sen kerran.”
”Vai niin, en tiennyt. Viemme ruumiin nyt pois.”
Ehkä hänen synnyinmaassaan naapureiden kanssa oltiin läheisempiä tuttuja. Tai sitten ei. En tiedä, miksi hän oli tullut kertomaan, että vievät ruumiin pois. Olisiko hän halunnut, että käyn katsomassa sitä? Olen minä ruumiita nähnyt. Ruumiit ovat kaikki samanlaisia, enemmän tai vähemmän.
Ensihoitajat pitivät rappukäytävässä kolinaa paarien kanssa ja pian ruumis kannettiin ulkona odottavaan ambulanssiin. Valoja ja sireenejä ei laitettu lähtiessä päälle, enää ei ollut kiire.
Olen edesauttanut monta ihmistä täältä pois, mutta sama kohtalo on meillä kaikilla.