Makasin vatsallani hieman kosteassa heinikossa kallion päällä. Edessäni noin kolmensadan metrin päässä kapean järvensalmen takana kohosi mäntymetsän keskellä hulppea honkarakenteinen kesämökki tai pikemminkin huvila. Siinä oli kolme kerrosta ja julkisivun kattoivat yli kolmemetriset ikkunat. Pihalta johtivat rantaan kiviportaat ja heti rannassa oli saunamökki, joka sekin olisi kelvannut jonkun vähän köyhemmän kesänviettopaikaksi kokonsa puolesta. Rannassa, laiturin vieressä, oli myös se perinteinen soutuvene, vaikka mökin omistajan tiesin mieluummin liikkuvan huvijahdillaan, joka ei olisi mahtunut kääntymään tässä mökkirannassa.
Olin valinnut paikan jo edellisenä päivänä hyvissä ajoin. Rantakalliolta oli hyvä näkymä mökin pihaan. Aurinko olisi iltapäivällä selkäni takana, eikä paistaisi silmiini tai heijastuisi kiikaritähtäimestä ja paljastaisi asemiani. Tosin nyt aurinko oli pilvessä. Pilvisestä säästä ja loppusyksyn viileydestä huolimatta toivoin, että kohde ilmestyisi mökilleen tänä iltana, kuten tietolähteeni oli minulle kertonut.
Olin hyvissä ajoin myös paikallani. Se tarkoitti odottelua. Olin pukeutunut lämpimästi, jotta en kohmettuisi siinä maatessani monta tuntia. Vaatteet olivat osin maastokuvioisia, mutta kuitenkin sellaisia, että näyttäisin eksyneeltä sienestäjältä tai lintubongarilta kiikareineni, jos joku minut sattuisi näkemään. Vierelläni mustalla jätesäkillä peitettynä oli Sakon valmistama TRG M10-tarkkuuskivääri, joka oli varustettu optisella tähtäimellä.
Odottelin siis ja samalla ihailin luksusmökkiä. En uskaltanut arvaillakaan, kuinka paljon siihen oli uponnut rahaa tai millaisin keinoin se raha oli hankittu. Kenties työnantajani sen tiesi ja kenties sillä oli jotain tekemistä sen kanssa, että minut oli palkattu.
En itse ole sinänsä mökki- tai luontoihminen. Tai miksei sitä voisi rahansa sijoittaa pieneen piilopirttiin. Mitä muuta sitä tästä työstä saadulla rahalla tekisi, kunhan sen ensin käyttäisi jonkun luotettavan bulvaanin kautta pesulla. Joku rauhallinen paikka järven rannalla tunnin ajomatkan päässä, jonne voisi tulla lepuuttamaan hermojaan. Tai ehkä ei. Pidän kyllä rauhasta, mutta metsä ei ole minun juttuni.
Säärtä pitkin kiipeli jokin ötökkä ja pyyhkäisin sen pois. Ei se ollut onneksi punkki kuitenkaan. Olisi ironista saada puutiaisen puremasta jokin tauti. Ensin ampua kohteelta aivot kanervikkoon ja sen jälkeen itse saada aivokuume.
Isoisäni oli ollut luonto- ja ulkoilmaihminen. Hän oli käyttänyt minua lapsena mökillä ja kalassa ja veneilemässä. Mummo oli paistanut kalat ja pakastanut marjat, joita olimme metsästä kantaneet. Se oli ollut lapsena hauskaa ja silloin oli jaksanut könytä metsissä kaikki kankaat ja könkäät. Kun olin ollut kuusitoista, oli isoisä vienyt minut hirvimetsälle. Tietenkään minulla ei ollut aseenkanto- eikä metsästyslupaa, mutta ei se häntä haitannut. Lähdin hänen hirviporukkansa matkaan. Tarkoitus oli ollut yöpyä metsämajalla. Olimme menneet hirvitornille passiin. Isoisä oli lainannut minulle yhtä kivääreistään. Kun hirvi oli tullut aukean reunaan, oli isoisä kehottanut minua ampumaan samalla tavalla kuin mitä olimme hiekkakuopalla harjoitelleet maalitauluun. Olin tähdännyt avotähtäimen läpi eläintä, olin nähnyt sen selvästi. Se oli naarashirvi, sarveton emä, turpa kuin suurella hevosella, korvat pystyssä kuin jäniksellä. Hirvi oli liikkunut rauhallisesti, kääntynyt taakse ja katsonut meihin päin. Olin ajatellut Bambin äitiä. En ollut pystynyt vetämään liipaisimesta.
Nyt mökin pihalla alkoi tapahtua. Sinne ajoi musta Audi, josta nousi kolme miestä. Tarkkailin heitä kiikareilla. Tunnistin yhden miehestä kohteeksi: lyhyehkö, kalju, viisissäkymmenissä, tumma parta suun ympärillä. Kahta muuta en tunnistanut, mutta heillä ei ollut merkitystä. Minulla ei ollut syytä hätäillä, ja annoin kiväärin olla vielä peitettynä. Miehet olivat tulossa viikonlopun viettoon, oli parempi tarkkailla heitä ja odottaa oikeaa hetkeä mieluummin kuin heti ensimmäisen viiden minuutin aikana alkaa räiskiä.
Hieroin käsiäni yhteen ja puristin ne kymmenen kertaa nyrkkiin saadakseni veren kiertämään. Ei ollut varsinaisesti kylmä, ja lämpöasteita oli edelleen ainakin seitsemän, mutta kyynärpäiden varassa maatessa ne olivat alkaneet kylmettyä enkä halunnut ottaa riskiä, että kädet alkaisivat puutua ratkaisevalla hetkellä.
Miehet katosivat sisään ja sain taas odottaa. Heidän hahmonsa vilahtelivat suurissa ikkunoissa. Vain amatööri olisi yrittänyt laukaista ikkunan läpi, kun ei ollut täyttä varmuutta, kuka hahmoista oli kohde.
Miehet liikkuivat pihalla ja palasivat sitten sisään. He puhuivat kovalla äänellä, yhdellä miehistä oli venäläinen korostus, joka kuului piilopaikkaani asti. Ehkä he kävivät tupakalla tai sitten vain mittailivat tonttia. Aurinkoa ei kannattanut ottaa ja sisällä oli kenties oma elokuvateatteri ja poreallas. Tupakointiakin varten oli varmasti oma sikarihuone.
Lisää odottelua. Join eväspullostani ja kävin välillä tyhjentämässä rakkoni. Pimeän tuloon oli vielä useita tunteja.
Yksi miehistä laskeutui rantamökille. Hän meni lämmittämään sitä. Olikohan siellä puu- vai sähkökiuas? Varmasti molemmat. Puut oli varmasti jo kiukaan vieressä tehtynä, että ei tarvinnut muuta kuin laittaa pari klapia pesään ja sytyttää. Miehellä ei mennytkään montaa minuuttia, kun hän jo palasi ylös. Savu alkoi nousta saunan piipusta. Lisää odottelua.
Pian mökkitieltä kuului moottorin ääni. Tätä en ollut osannut odottaa. Pihaan kaartoi taksi ja miehet menivät sitä vastaan. Taksista nousi ulos kolme naista vaatteissa, joita ei oltu valittu marjaretkelle. Niin tietenkin, selänpesijät saapuivat. Miehet olivat vieläkin kovaäänisempiä, alkumaljoja oli varmasti jo nautittu, tai sitten naisten ilmestyminen oli saanut heidät rehvakkaiksi.
Taksi ajoi pois ja naiset menivät sisään mökkiin miesten seurassa. Tämä ei sinänsä muuttaisi mitään.
Jos sauna oli laitettu lämpiämään, oli järkevää olettaa, että he myös menisivät saunaan. Terassilla istuva vilvoittelija olisi helppo maali.
Kului reipas tunti, kun kaikki kuusi tulivat ulos. Saunan pesään pitäisi varmasti lisätä useampi klapi tässä vaiheessa. Osa oli jo riisuuntunut ja oli pelkässä pyyhkeessä, miehet puristelivat naisten paljaita rintoja ja kierrättivät pulloa. Naisten kiljahdukset kuuluivat järven yli kimeinä. Otin nyt kiväärin esiin ja tarkkailin seuruetta kiikaritähtäimen läpi. Kohde erottui selvästi.
Asetin ristikkotähtäimen hänen holtittomasti heiluvan, nyt jo humalaisen päänsä kohdalle. Ei ollut vieläkään kiirettä. He kaikki menivät saunaan.
Tavallisesti ammun kohteeseen useampia laukauksia, varmuuden vuoksi. Tässä tapauksessa suurikaliberisen kiväärin luoti rintakehän läpi riittäisi. Päähän on vakeampi osua, varsinkin humalaisesti heiluvan, joten tähtäisin rintaan. Siinäkin erittäin marginaalisessa tapauksessa, että osuma ei olisi tappava, ambulanssilla kestäisi tunti löytää tänne metsämökille, ellei se eksyisi matkalla ja toinen tunti sairaalaan, eikä näiden miesten ensiaputaitoihin ollut luottamista. Kohde vuotaisi kuiviin ennen kuin ehtisi päästä sairaalaan.
Seurue ravasi saunan ovissa ja tuli välillä vilvoittelemaan. Joku kävi järvessä pulahtamassa. Vieläkään ei ollut hyvää näkymää. Aina oli joku edessä. Minulla sinällään ei ollut tunnontuskia sivullisista uhreista, mutta halusin hoitaa asian siististi yhdellä laukauksella. Jos osuisin sivulliseen, kohde säikähtäisi ja löisi maihin tai juoksisi metsään. Se mahdollisuus siistiin laukaukseen rintakehän läpi olisi menetetty.
Sitten viimein kohde tuli ulos saunasta yksinään ja hoippui laiturille. Tämän parempaa mahdollisuutta ei tullut. Tähtäsin rintakehään. Kohde otti pitkän ryypyn pitelemästään pullosta. Hengitin syvään. Pidätin hengitystä. Puristin liipaisimesta rauhallisesti. Ase potkaisi kuin pukkaisi vastapalloon suorasta kärkipotkusta. Luoti osui siihen mihin pitikin, rintalastan keskelle ja kohde putosi hervottomana laiturille.
Laukaus oli jyrähtänyt veden yli niin, ettei sitä ollut voinut olla kuulematta saunassa. Koko seurue tuli ulos, mutta kukaan ei osannut yhdistää sitä kasvoillaan laiturilla makaavaan mieheen.
”Hei, onks Jarmo sammunu?” toinen miehistä huusi. Toinen, venäläisittäin murtanut, meni kohteen luo ja nyt viimeistään kaikki huomasivat laiturin laudoille valuneen verilammikon. Naiset alkoivat kirkua.
Asetin aseen syrjään ja pysyttelin paikallani. Tässä vaiheessa kannatti edelleen pysyä rauhallisena. He pälyilivät ympärilleen, hakivat ampujaa metsästä tai saunan nurkalta, kukaan ei tajunnut katsoa järven suuntaan. ”Ei poliisia! Kukaan ei saatana soita poliisia!” sama mies karjui. He piiloutuivat kaikki saunaan. He miettisivät varmasti uskaltaisivatko tulla ulos, kun murhamies tähtäili heitä jostain. Väkivalta tuskin oli näiden miesten elämässä uusi asia. Kestäisi kenties jonkin aikaa, ennen kuin heidän humalaiset aivonsa tajuaisivat, että jos asemies olisi halunnut osua heihinkin, hän olisi jo ampunut heidät laiturille hetki sitten.
Siinä vaiheessa käärin aseen takaisin jätesäkkiin ja rauhallisesti hiivin metsän suuntaan. Reilut puoli kilometriä käveltyäni pysähdyin ja purin aseen reppuun, jota kukaan ei tunnistaisi asekoteloksi. Ämpäri kädessä kävelin pari kilometriä autolleni. Metsässä kukaan ei tullut vastaan, jos olisi tullut, olisi luullut marjastajaksi ja unohtanut saman tien.
Ihmeellistä, miten hirveä tähdätessä oli tullut sääli, mutta ihmisen ammuttua en tuntenut minkäänlaisia tunnontuskia.