Ensimmäiselle keikalle valitsin työkalukseni jalkajousen. Järkeilin, että sillä on useita etuja. Ensinnäkin, jalkajousen omistamiseen ei tarvita aseenkantolupaa, poliisi ei siis voisi jäljittää sitä. Toisekseen ajattelin sen olevan hiljaisempi kuin tuliase. Vaimentimellakin varustettu pistooli päästää kovan pamauksen. Nuoli sujahtaa jousesta tappavan hiljaisesti. Kolmas syy oli, että jalkajousi olisi yksinkertaisesti cool.
Olin nuori ja vasta päässyt piireihin. Tietenkin minulla oli kova tarve todistaa kyvykkyyteni. Juuri siksi olisi pitänyt suunnitella keikka tarkemmin.
Kaikki oletukset osoittautuivat vääriksi ja haittapuolia löytyi useampiakin. On useita syitä, miksi palkkamurhat tehdään pistoolilla. Kuten se, että pistooli mahtuu taskuun tai laukkuun tai hihaan tai housunkaulukseen takin alle tai melkein minne tahansa, vaikkei omistaisikaan koteloa. Jalkajousta varten sen sijaan tarvitaan valtaisa kantokassi, josta sen saaminen ratkaisevalla hetkellä kestää pienen ikuisuuden.
Olin siis kasseineni kohteen ovella ja soitin ovikelloa. Nerokkaampaakaan suunnitelmaa en keksinyt. Se oli kolmikerroksinen talo, sen verran syrjässä, ettei naapureiden haju tullut omaan nenään asti. Kohde onnekseni ja kaikkien oletusten vastaisesti avasi etuovensa. Mies kuusissakymmenissä, pälvikalju ja sivuilla harmaata, parta ajeltu ja kasvoilla sellaista tylyä arvokkuutta, jota hänen kaltaisellaan vanhan rahan miehellä saattoi olettaa olevan. Miksi minun piti ampua juuri tämä mies, sitä en tiennyt. Need to know basis.
”Oliko jotain asiaa?”
Tässä vaiheessa minun piti alkaa kaivamaan joustani esiin. Mies reagoi, lyömällä oven päin naamaani, mutta onneksi sain jalan oven väliin. Mies ryntäsi sisään taloon ja minä ryntäsin perässä samalla yrittäen saada jalkajousta kassistaan. Yhytin miehen keittiössä, jossa hän oli leveää työtasoa vasten ansassa, yrittäen miettiä pyrkisikö ohitseni vasemmalta vai oikealta. Saatoin kuvitella, että se oli kalliisti remontoitu keittiö miehelle, joka söi useimmiten ravintolassa. Kohotin jalkajouseni, jonka olin viimein saanut tapeltua ulos.
”Älä nyt jätkä saatana!”
Vedin liipaisimesta pikemminkin paniikissa kuin harkiten. Nuoli upposi miehen kylkeen.
”Aaarg!”
Ihminen on siitä erikoinen olento, että joskus siinä henki on tiukassa, joskus herkässä. Niin monet läheisemme kuolevat yllättäen kaatumalla saatuun päävammaan, tukehtumiseen tai aortan repeämään juuri, kun he olivat näennäisen terveitä ja elämänsä voimissa ja vain muutamassa minuutissa he ovat poissa. Mutta useammin henki on tiukassa: tiedetään tapauksia, joissa ratatyöläinen on räjähdysonnettomuudessa menettänyt puoli päätä ja mennyt omin jaloin terveydenhoitajalle tai sodassa vakavasti haavoittuneet ovat huomanneet haavansa vasta taisteluiden laannuttua. Tämä tulee myös tässä ammatissa muistaa: jos kohde ei saa tappavaa iskua heti, tai mielellään useampaa, taistelee hän kuin pakaraan ammuttu karhu. Tai yrittää karkuun kuin haavoittunut peura.
Tai makaa lattialla hitaasti vuotaen ja kovaan ääneen vaikeroiden, kuten tässä tapauksessa. Se siitä jalkajousen hiljaisuudesta.
”Saatanan jätkä! Mahaan ammuit raukka!”
Säntäilin hermostuneena ympäriinsä, mies vajosi työtasojen väliin ja huusi minulle sieltä. Kurkistin tasojen väliin, siellä ukko makasi sätkien ja kiemurrellen. Tunsin valahtavani kalpeaksi, kun veri paukkasi yläpäästä jonnekin vatsan seutuville. Ryntäsin ovelle ja laitoin käteni kahvalle. Teki mieli paeta paikalta, mutta homma piti hoitaa. Sitä paitsi hän oli nähnyt kasvoni. En ollut laittanut hiihtomaskia tai kommandopipoa tai mitään.
Vedin useaan kertaan henkeä, palasin keittiöön. Pystyin katsomaan häntä nyt suoraan. Osuma ei missään tapauksessa ollut tappava, nuoli oli uponnut kenties vaaksan verran hänen kylkeensä siihen, missä kylkiluut loppuvat. Se ei ollut lävistänyt keuhkoa, tuskin edes mitään elintärkeää elintä. Verilammikko hänen allaan kasvoi hitaasti, mutta en voinut luottaa edes siihen, että hän kuolisi verihukkaan. Ihmisessä on henki tiukassa.
”Älä siinä tuijota urpo, soita ambulanssi! Soitat saatana minulle ambulanssin, tai hommaan sinut sellaiseen kuseen, että et nulkki usko!”
Homma piti hoitaa loppuun.
Jos minulla olisi ollut pistooli, olisin jo ovella ampunut kaksi laukausta rintaan ja yhden kalloon. Nyt jalkajousen lataaminen vapisevin käsin ja toisen nuolen lennättäminen lattialla kieriskelevään mieheen tuntui raskaammalta urakalta kuin mikään. Toinen vaihtoehto olisi puukottaa hänet kuoliaaksi. Tai lyödä jollain raskaalla esineellä takaraivoon. Onneksi tyyppi vaikutti vastenmieliseltä, mikä ehkä helpotti hommaa.
Nieleskelin ilman, että sylkeä erittyi kuivaan suuhuni. Ei ollut aikaa tuhlattavaksi, tänne saattoi tulla joku. Minulle oli kerrottu aika, jolloin kohde olisi yksin kotona ja milloin minun tulisi homma hoitaa. Aikaikkunaa oli vielä puoli tuntia jäljellä, mutta se ei tarkoittanut, etteikö joku voinut tulla etuajassa.
Käänsin miehen vatsalleen, jotta minun ei tarvitsisi katsella häntä silmiin, kun tekisin sen. Hän ei kuitenkaan tahtonut pysyä aloillaan, vaan tuskissaan kiemurteli lattialla ja potki ilmaa. Asetin nuolen loveensa ja tähtäsin. Nuoli sydämen läpi, sen pitäisi lopettaa miehen tuskat. Nuoli iskeytyi vasempaan olkapäähän.
”Aarrgh!”
Tämäkin vielä. Kylmä hiki löi pintaan pelosta ja häpeästä.
Oli selvää, että tämäkään vamma ei olisi tappava. Kun muistelen näkyä, mieleeni tulee Pyhä Sebastianus. Ei tietenkään silloin tullut, nuorena en tiennyt kuka Pyhä Sebastianius oli, marttyyri, joka surmattiin ampumalla täyteen nuolia. Mutta jälkeen päin. Voitte halutessanne etsiä Googlen kuvahaulla jonkin useista häntä esittävistä maalauksista.
Verta oli yhä enemmän, mutta kohde oli silti hengissä ja itse asiassa vielä elinvoimaisempi kuin ensimmäisen haavan jälkeen. Hän karjui kovaan ääneen ja pyrki nyt pystyyn. Taklasin hänet takaisin lattialle. Verta roiskui kengille ja housuilleni. Ne piti muistaa hävittää kun pääsisin pois.
”Tuollaisen jätkän lähettivät minut tappamaan saatana! Sinä minua pysty tappamaan! Näkee sen naamastakin, saatana!”
Jalkajousi oli ollut kaikkea muuta kuin cool valinta. Katselin ympärilleni. Jotain raskasta, jolla iskeä miehen kallo halki. Tai jotain terävää, jolla pistää hänet hengiltä. Voisin paiskata mikroaaltouunin hänen päähänsä. Se oli varmasti tarpeeksi painava. Realistisempi vaihtoehto kuitenkin oli japanilainen keittiöveitsivalikoima, joka oli keittiön pöydällä sille varatussa telineessään. Se näytti kalliilta ja käyttämättömältä. Valitsin pitkäteräisen ja leveälappeisen veitsen, jolla oli japanilaisessa keittiössä varmasti jokin spesifi tarkoitus.
Tämäkään ei silti ollut helppo tehtävä. Ihmisen elämää helpottavista keksinnöistä tuliaseet tulevat harvemmin mieleen, mutta tosiasia on, että liipaisimen vetäminen kolme kertaa on helpompaa kuin minkään elävän nirhaaminen teräaseella. Elokuvissa puukko uppoaa aina uhriinsa kuin voihin, mutta tosiasiassa joutuu käyttämään huomattavaa voimaa saadakseen sen uppoamaan eri kudosten läpi. Ihon rikkoutuminen, siinä vaiheessa verta voi tulla jo huomattavasti. Sitten lihan läpi. Huomaa, että elävä kudos on raakaa lihaa. Sitkeän pihvin leikkaaminen ei ole mitään siihen verrattuna. Jänteiden sahaaminen tuntuu vastenmieliseltä. Ja samaan aikaan uhri rimpuilee ja riuhtoo. Henki ei meinaa lähteä millään.
Tuossa vaiheessa en kuitenkaan tiennyt mitään tuosta. Seisoin vain terävä sushi-veitsi kädessäni ja suunnittelin, mihin kohtaan sen tuikkaisin.
”Näpit irti niistä! Et koske niihin saatana! Nyt painut helvettiin täältä minun kodista!”
Kaulavaltimo vaikutti loogisimmalta vaihtoehdolta. Asetin puukon kurkulle, vedin syvään henkeä.
Mies tarttui ranteeseeni tiukalla otteella. Pidin teräasetta paikallaan, vaikka miehellä oli vielä ranteessaan voimaa, hän ei saanut sitä kiskotuksi kädestäni. Terä painui ihoon sänkisen leuan alla ja ohut verinoro valui kaulaa pitkin. Se ei riittänyt, piti viiltää syvään. Terä välkkyi hehkulampun valossa, minua kuvotti.
Äkkiä ovelta kuului kolahdus. Hätäännyin ja tapahtui vahingossa se, mitä minulle ei ollut kanttia tehdä: terä nirhasi syvältä ja kaulavaltimo aukesi kuin puhkeava vesi-ilmapallo. Veri roiskahti avoimesta valtimosta kuin ketsuppi-pullosta ja miehen karjunta lakkasi, kun keuhkoputki katkesi. Edes pikainen ensiapu ei enää pelastaisi häntä.
Minun piti päästä ulos. Ei ollut aikaa peitellä jälkiään. Onneksi en ollut jättänyt mitään taloon jalkajouseni lisäksi ja oli muistanut käyttää käsineitäkin. Pudotin veitsen ja kaappasin jousen kainalooni. Kaikesta huolimatta minulla kävi tuuri, eikä tulija nähnyt minua, kun ryskin läpi takaovesta kuistille.
Takaani avonaisesta takaovesta kuului naisen kirkaisu.