”Haluan, että se tapahtuu hitaasti ja että hän kärsii ennen kuolemaansa. Ja että hän tietää, miksi se tapahtuu hänelle. Ammu sitä ensin vaikka polveen.”
Mies oli nelissäkymmenissä, epäsiisti ja läsnäolo muiden ihmisten seurassa tuntui aiheuttavan hänelle suuria vaikeuksia. Hänen asuntonsa, pienikokoinen kaksio, oli pimennetty raskailla verhoilla. Päivänvalo olisikin paljastanut kaikkialle rojukerrosten päälle kertyneen lian ja pölyn.
”Haluatko tietää miksi?”
”Se ei ole välttämätöntä.”
”Mutta minä haluan kertoa. Se on osa sopimusta. Ei minulle ole vaikea kertoa näistä asioista. Sitä voisi kuvitella, että vaikeista asioista on vaikea puhua. Varmaan monille onkin. Kerron kyllä kaikille, jotka haluavat kuulla. Heitä tosin on aika vähän. Mutta sinulle minä maksan tästä. Olet vähän kuin terapeuttini siinä suhteessa.”
”Eikö kannattaisi hankkia oikea terapeutti?”
”Luuletko, että en ole ravannut kaikkia koulukuntia edustavilla kallonkutistajilla? Eivät he välitä. Heillä on vähemmän empatiaa kuin palkkatappajilla.”
Mies naurahti sanomansa päälle hermostuneesti.
”Kerron koko tarinan. Ensinnäkin haluat varmasti kuulla, mistä olen saanut niin paljon rahaa, että minulla on varaa palveluksiisi?”
”Harvemmin niin on tapana.”
Hän tosiaan ei vaikuttanut ihmiseltä, jolla olisi varaa maksaa kalliista palveluksistani, mutta mikä minä olen arvioimaan sellaista.
”Koulut jäivät minulta aikoinaan kesken lukiota myöten. En pystynyt käymään ahdistukseni ja masennukseni vuoksi. Olin laitoksessakin pari viikkkoa pahimpaan aikaan. Kasvattivanhempani varmaan tarkoittivat hyvää, mutta se vain pahensi asiaa. Kun tulin täysi-ikäiseksi, muutin omaan asuntooni. Elin sosiaaliavustuksilla, mikään työ ei sopinut minulle. Jossain vaiheessa en uskaltanut enää poistua asunnostani.”
En tiennyt, oliko tämä se asunto, josta hän puhui, mutta tosiaan vaikutti siltä, että täältä ei oltu poistuttu vuosikausiin. Miehen iho oli kalpea ja pitkä tumma tukka valui takkuisena pitkin selkää. Liikkumattomuus oli lihottanut hänen vatsansa, mutta riuduttanut hartiat ja käsivarret.
”Sitten sain vähän rahaa, kun mummoni kuoli. Siis biologisen isäni äiti. Sain vähän perintöä. Minulla ei ollut mitään suuria kuluja. Alkoholia en käytä. En käy missään. Sossun rahoilla maksoin nettiliittymän, vuokran ja ruuat. Perintö ei ollut suuren suuri, mutta tajusin sen verran, että se kannattaa sijoittaa paremmin kuin vain jättää käyttötilille, jossa inflaatio syö sen parissa vuodessa. En minä mikään tyhmä ole, vaikka koulut onkin käymättä. Hulluhan saa olla, mutta ei tyhmä.”
Mies hihitteli taas omille jutuilleen. Hänelle edelleen näytti tuottavan suurta tuskaa keskustella toisen ihmisen kanssa kasvokkain. Tämä oli hänelle kuitenkin tärkeää, vaikutti siltä, että hän oli valmistellut monologiaan pitkään.
”Opettelin siis sijoittamaan. Laitoin rahat ensin indeksirahastoon säästömielessä. Tajusin sitten, että siitä eivät rikastu kuin salkunhoitajat, joten aloin harrastaa suoraa osakesijoittamista. Otin asioista selvää. Netissä on nykyään kaikki se tieto, miten se tehdään. Luin talousuutiset tarkkaan. En minä mikään tyhmä ole. OIen pelannut strategiapelejä kymmeniä tuhansia tunteja. Ei tämä sen kummempaa ole. Minä olen nykyään aika rikas mies.”
Sitä ei olisi arvannut asuntoa katsomalla, mutta jälleen, ei pidä olla ennakkoluuloinen.
”Aloitin 15 vuotta sitten. Korkoa korolle tulee sillä tavalla aika hyvin. Sosiaalitoimistohan sai vihiä perinnöstäni ja lopetti avustukset, mutta ei se mitään. Vivutin lainalla ja ostin oman asuntoni, en minä enää mitään sosiaaliavustuksia tarvitse. Kultaan minulla on sijoitettuna aika paljon, sehän ei menetä arvoaan kuten valuutat. Kokeilin kryptoakin jonkin aikaa, osuin aika hyvin siihen nousupyrähdykseen, mutta lopetin kun se homma alkoi vaikuttaa epäilyttävältä. Voin kyllä maksaa sinulle kryptovaluutoilla, tai vaikka kullassa, jos se on kätevämpää sinun kannaltasi.”
”Käteinen käy hyvin.”
”Miten vain. Tarkoitan, että rahasta ei ole pulaa.”
”Uskon ilman selityksiäkin.”
”Aivan. Halusin vain kertoa tämän. Minulla on kyllä käteistä täällä kotonakin.”
”Voisin ottaa maksun etukäteen.”
”Toki, aivan pian. Mutta minun piti kertoa, miksi minä haluan sen ihmisen hengiltä.”
”Kuten sanoin, se ei ole välttämätöntä.”
”Varmaan puheistani ymmärsit, että olen kasvattiperheestä. En ole pitänyt yhteyttä heihin sen jälkeen, kun muutin pois ja lakkasin olemasta heistä taloudellisesti riippuvainen. En sen jälkeen mitä tapahtui. Vaikka heidän puolustuksensa varmaan olisi, että he eivät tienneet. Heidän olisi pitänyt tietää. Kun kerroin heille, olin silloin jo täysi-ikäinen, he eivät uskoneet. ”
Mies ei enää tirskahdellut. Tämän kertominen oli hänelle varmasti vaikeaa, vaikka hän väittikin toisin.
”Vietimme kesät mummolassa. Siis kasvattiäitini vanhempien luona, mutta koska kutsuin kasvattivanhempiani isäksi ja äidiksi ainakin lapsena, niin kutsuin myös heidän vanhempiaan mummoksi ja vaariksi. Mummola oli entinen maatalo, mutta minun aikoinani siellä ei pidetty eläimiä tai viljelty maata. Molemmat elivät muilla töillä. Maatilan rakennukset olivat kuitenkin pystyssä ja vanhoissa navetoissa ja aitoissa oli paikkoja, joissa sen ikäinen saattoi leikkiä. Ja joissa saattoi tapahtua kaikenlaista pahaa.”
Aavistelin jo, mihin tämä oli tulossa. Sen kuunteleminen oli vaivaannuttavaa. Seksuaalirikoksia ihmiset pitävät rikoksista vastenmielisimpinä. Meitä palkkamurhaajia joku voi pitää jaloina roistoina, mutta raiskaajia pidetään yksimielisesti ällöttävinä, sairaina, pohjasakkana. Varsinkin lapsenraiskaajia.
”Tilalla eleli enoni, siis kasvattiäitini veli. Vanhapoika, jolla ei ollut vaimoa tai lapsia tai vakituista työtäkään. Hänellä oli päärakennuksen yläkerrassa huone ja hän teki jotain sekalaisia töitä vanhempiensa tilalla. Hänellä oli hauskat jutut ja kaikki pitivät hänestä. Miksi siis en minäkin?”
Hiki puski miehen rasvaisista ihohuokosista ja hän huljautteli suuhunsa väljähtynyttä kola-juomaa suoraan puolentoista litran pullosta.
”En silloin tajunnut, mitkä jutuista olivat sopivia lapsille ja mitkä eivät. Olin jotain kahdeksan, kun hän puhui jo roiseja juttuja runkkaamisesta. Jos hänen kanssaan jäi kahden kesken, katsoi hän juttuja kertoessaan kiiltävin silmin. Entisen navetan nurkassa en pistänyt vastaan, kun hän teki minkä teki. Monta kertaa sinä kesänä. Ruokapöydässä hänen juttunsa olivat yhtä roiseja, eikä kukaan pitänyt sitä erikoisena. Eikö se sinusta ole jotenkin erikoista?”
”En ota kantaa.”
”Etpä niin. Kukaan ei ota kantaa. Aikuinen mies työntää sormensa lapsen peräaukkoon ja kertoo persejuttuja kaikkien kuullen, eikä kukaan ota kantaa. Siitä minä olen kaikkein katkerin, että kukaan ei ota kantaa.”
En kommentoinut. Mitä se olisi minun auttanut olla pahoillaan.
”En silloin kertonut kenellekään. Ihmettelin vain, eikö kukaan näe? Seuraavana kesänä en halunnut mennä mummolaan, mutta mentiin silti. Kukaan ei kuunnellut minua. Ja sama juttu jatkui, nyt todella pahana. Haluatko kuulla yksityiskohtia?”
”Mieluummin en.”
”Ei kukaan halua. Mieluummin minut lääkitään tai suljetaan laitokseen. Hyvä on, minä en kerro. Mutta ymmärrätkö nyt, miksi haluan sen tyypin hengiltä?”
”Ymmärrän hyvin. Mutta kuten sanoin, asia ei kuulu minulle.”
”Tiedätkö, hän on jo aika vanha mies. Jotenkin koston tuottamaa nautintoa vähentää se ajatus, että hän tulisi kuitenkin kuolemaan muutaman vuoden sisällä. Ehkä vuosikymmenen. Haluan, että se
tapahtuu hitaasti. Ja että hän tietää, kuka hänen tappamisensa on maksanut. Mitä iloa siitä muuten on?”
”Haluatko katsella?”
”En oikeastaan, en pidä väkivallasta.”
**
Eno asui edelleen vanhempiensa tilalla, jonka hän oli perinyt vanhempien kuoltua. Tilaan kuului metsää ja siinä oli kahdelle perilliselle omaisuutta, vaikkei olisikaan ollut sijoittajanero. Kartoitin alueen Google Mapsista. Yksityiskohtaisessa ilmakuvassa maatila näkyi viinimarjapuskan tarkkuudella. Naapuriin oli matkaa kolmatta kilometriä. Siellä oli tilaa ja omaa rauhaa hoitaa homma.
Jätin autoni kilometrin päähän, metsänreunaan siihen missä metsäkone oli tehnyt kuusien läpi uran. Olin pukeutunut tuulipukuun ja maastokenkiin. Kukaan ei muistaisi nähneensä minua, vain jonkun marjastajan tai luontokuvaajan. Pistooli oli kotelossa takin alla.
Oikaisin metsän poikki. Polkua ei näkynyt ilmakuvassa, mutta arvelin sen vievän maatilalle ja olin oikeassa.
Metsänreunasta kuulin, kuinka joku pilkkoi halkoja. Olin varautunut tarkkailemaan taloa pidemmän aikaa ja odottamaan tulisiko kohde ulos. Nyt kun hän oli jo pihamaalla, ei ollut mitään järkeä odottaa. Jos jäisin puun tai kiven taakse piiloon, saattaisin paljastua. Se olisi liian epäilyttävää.
Päästyäni lähemmäksi näin kohteen, joka vastasi kuvausta: lyhyt, kalju miehentumppi, hieman alta seitsemissäkymmenissä, savolaisittain vyötärölihava, mutta raajoiltaan jäntevä, mikä saattoi johtua päivittäisistä halonhakkaamisen kaltaisista ulkotöistä. Odotin, että hän saisi työnsä valmiiksi. Ei ollut järkevää hyökätä kenenkään kimppuun silloin, kun hän heilutteli kirvestä.
Työtä vaikeutti asiakkaani toivomus prosessin hidastamisesta. Kaikki sellainen tuntui epäammattimaiselta. Mieluummin olisin lähestynyt miestä takaapäin, ampunut yhden luodin vartalon keskipisteeseen ja varmistanut toisella laukauksella päähän. Hän ei olisi tajunnut, mikä häneen iski. Mutta asiakkaan toive nimenomaan oli, että ukko tajuaisi, mitä hänelle tapahtuu. Se toi prosessiin monta epävarmuutta tuottavaa elementtiä.
Ukko halkaisi urahtaen viimeisen pöllin ja laski kirveen alas. Silloin tulin esiin metsästä. Kävelin reippain askelin kohti häntä, mutta yritin välttää näyttämästä liian uhkaavalta. Mieluummin eksyneeltä marjastajalta, joka kysyy ilmansuuntia.
En varmaankaan osannut näyttää tarpeeksi neutraalilta. Ukko pudotti halkosylyksen ja karjaisi:
”Kukas helvetti sinä olet?”
”Älä liiku!” huusin takaisin ja astelin reippaasti häntä kohti ase kädessä. Oikeastaan on aivan sama, mitä ihmisille huutaa, kun heitä osoittaa aseella kohti kasvoja, mutta jotain on huudettava.
”Mitä sinä teet minun pihallani?”
Ukko ei näyttänyt uskovan minua. Seisoimme siinä vastakkain, muutaman metrin päässä toisistamme, minä tähdäten häntä aseella rintakehään. Olisi niin helppoa hoitaa asia tässä, mutta oli jotain vielä, mitä piti hoitaa sitä ennen.
”Minulla on jotain mitä minun pitää näyttää sinulle.”
Yritin kaivaa puhelintani esiin tuulitakin oikeasta sivutaskusta. Osoitin häntä edelleen aseella, jota pidin oikeassa kädessäni. Oikealla puolella olevan vetoketjun avaaminen vasemmalla kädellä oli tuskastuttavan hankalaa.
”Minun pihalleni tulet osoittelemaan minua aseella!”
”Turpa kiinni.”
Siirsin aseen vasempaan käteeni ja työnsin oikean käteni taskuuni. Samassa mies loikkasi kaksi askelta taakse päin ja sai kirveen käteensä. Hän sinkosi sen kohti minua. Nostin vaistonvaraisesti käteni eteen, vaikka järkevämpää olisi kenties ollut yrittää väistää. Kirves pyörähti ilmassa sen verran, että terä ei tehnyt vakavaa vahinkoa, mutta sen raskas metallinen hamara iski kyynärvarteeni kuin vasara. Ase ja puhelin putosivat maahan ja mies syöksyi pakoon. En huutanut hänen peräänsä mitään, en keksinyt mitään huudettavaa.
Tämä oli todella epäammattimaista. Nauraisin tälle kenties vielä myöhemmin.
Poimin aseeni ylös maasta, mies oli jo metsässä. Tungin puhelimen takaisin taskuunsa ja juoksin miehen perään. Tämä oli toinen polku kuin se, mitä olin tullut. Miehen värikäs verkkatakki vilahteli kuusien välissä. Ei ollut järkevää alkaa räiskiä siltä etäisyydeltä. Oli vältettävä turhia laukauksia, vaikka naapuriin olikin matkaa.
Ukko oli niinkin vanhaksi vikkelä ja tunsi polun paremmin kuin minä. Hämärässä kompuroin juuriin ja kiviin ja astuin nilkkani myöten puroon. Mies katosi näkyvistä. Hän oli kenties mennyt piiloon tai tehnyt mutkan minua hämätäkseen. Polku jatkui suoraan, mutta hän oli varmasti poikennut pois polulta.
Käsivarttani särki, onneksi luita ei ollut mennyt rikki ja pystyin pitelemään asetta kädessäni vakaasti.
Rämmin umpimetsässä. Jos hän oli jossain piilossa, kuulisi hän tuloni kaukaa, kun ryskin kuivuneiden kuusenoksien läpi. Minun olisi saatava hänet kiinni, hän oli nähnyt kasvoni. Oliko hän jo ehtinyt soittaa poliisille? Kenties hän oli jossain kivenkolossa näpyttelemässä yleistä hätänumeroa. Hänen pitäisi puhua puhelimeen kuuluvalla äänellä. Ehkä silloin hän paljastaisi piilopaikkansa.
Poliisilta kestäisi ajaa tänne ehkä vartti, mutta heidänkin pitäisi etsiä meidät metsästä.
Äkkiä kuului takaani räsähdys. Ukko ryski vadelmapuskan läpi vain muutaman kymmenen metrin päässä minusta. Ryntäsin hänen peräänsä työnnellen oksia pois kasvoiltani. Pian olimme molemmat takaisin polulla. Kenties hän ajatteli, että sitä pitkin hänellä oli paremmat mahdollisuudet juosta karkuun. Minulla nuorempana oli kuitenkin parempi kunto jo saavutin häntä nopeasti. Kuusimetsä muuttui avarammaksi mäntymetsäksi ja polku leveni. Voisin juosta ukon kiinni ja taklata hänet tai sitten ampua. Valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon.
Pysähdyin ja otin tukea polvelta. Annoin hengitykseni tasaantua kaksi sekuntia. Polku oli siinä kohtaa suora ja leveä ja nousi parin kymmenen metrin päässä kohti mäntyharjua. Tähtäsin alaruumiiseen ja vedin liipaisimesta. Minua onnisti ensi kertaa sinä päivänä. Kohde kellahti polun syrjään takareittään pidellen.
Syljin suustani verenmakuista limaa mustikanvarpujen sekaan. Saatanan ukko, juoksutti minua toista kilometriä keskellä metsää! Minulla ei ollut enää hajuakaan, missä olimme.
”Puhelin tänne!” komensin. Ensin oli varmistettava, oliko hän soittanut hätänumeroon ja kuinka paljon minulla oli aikaa.
Toisin kuin luullaan, haavoittuneet eivät makaa hiljaa ja arvokkaasti. Usein taistelussa haavoittuneet eivät huomaa adrenaliinihumalassa saaneensa osuman, mutta tuska tulee kyllä pian. Jollei haavoittunut menetä tajuntaansa heti, hän ei pysy hiljaa eikä kuole kauniisti kuin ateenalainen.
Tämäkin ukko piteli jalkaansa, kiemurteli polulla tuskissaan ja huusi suoraa huutoa. Kaivelin hänen taskunsa läpi. Sieltä ei löytynyt puhelinta, ei edes vanhanmallista nokialaista. Huokaisin helpotuksesta, hän kuului sukupolveen, joka ei ollut vielä riippuvainen mobiililaitteista. Sitten piti vaimentaa ukon huuto. Lähellä saattoi olla naapureita, ja sitä paitsi minulla oli vielä selitettävänä hänelle, mitä asiakkaani oli toivonut.
Kiskoin ukolta saappaan jalasta. Vedin sukan irti ja tungin sen hänen suuhunsa. Hikinen sukka haisi minunkin nenääni asti. Astuin ukon käsivarren päälle ja estin häntä kiskomasta sukkaa pois, toisella kädellään hän piteli ampumahaavaa reidessään. Juuri tämän vuoksi en pitänyt mistään velanperintäjutuistakaan. Liian sotkuista.
Asiakkaan toive oli polveen ampuminen, mutta osuma reiteen sai riittää. Close enough.
Kaivoin puhelimen esiin, minun pitäisi vielä näyttää uhrille video, jonka asiakkaani oli kuvannut.
”Koitas pysyä tajuissasi ja katso tähän luuriin!”
Työnsin videon ukon kasvojen lähelle ja painoin play-näppäintä.
”Muistatko minut….” aloitti ääni videolla. Ukon silmät harittivat ja hän puisteli päätään hervottomasti. Menettäisikö hän tajuntansa? Verenvuoto oli voimakasta. Pitäisikö minun sitoa haava ja elvyttää ukko, jotta hän voisi katsoa videon ja sen jälkeen eliminoida hänet? Tuntui turhalta hommalta, varsinkin kun minun pitäisi raahata ruumiskin metsästä autolleni hävitettäväksi, enkä enää edes ollut varma, mihin suuntaan autoni oli. Alkuperäinen tarkoitus oli ollut ajaa auto talon pihaan, lastata ruumis sinne muoveihin käärittynä ja upottaa se lähimpään vesistöön. Täällä ei näkynyt edes suota, johon ruumis sotkea.
”Hei, älä vielä kuole! Saatanan äijä!”
Läimin ukkoa poskelle. Silmät kääntyivät nurin. Kiskoin sukan suusta, sieltä tuli vain örinää. Video pyöri edelleen:
”…varmaan olet miettinyt, mitä minusta on tullut. Olen valmistellut kostoani vuosia…”
Veri teki lammikkoa viime syksyisiin lehtiin. Kuinka paljon videota oli vielä jäljellä? Kaksi minuuttia. Verta oli mahdoton siivota ja pian kankaalla olisi kallonsirpaleitakin. Täältä metsästä sitä tuskin löydettäisiin, vaikka maasto haravoitaisiin koirien kanssa.
”… sinä saatanan pervo riistit minulta lapsuuden. Ja sen jälkeen aikuisuuden. Kiusasit minut tällaiseksi. Minulla ei ole tyttöystävää, ei miespuolisia kavereitakaan. En uskalla poistua kotoani…”
Ukko tosiaan oli kuvauksen perusteella vastenmielinen henkilö. Hänen tuskan vääristämistä kasvoistaan sillä hetkellä oli vaikea tehdä perusteellisempaa analyysiä hänen persoonallisuudestaan.
”…ja nyt on sinun aikasi maksaa.”
Video tuli päätökseen.
”Sinulla ei ole varmaan mitään kommentoitavaa enää tähän?”
Ukolla ei ollut. Tai hän ei ainakaan saanut sanotuksi mitään. Tähtäsin kasvoihin, vedin liipaisimesta ja laitoin pisteen toimeksiannolleni.