Kerrostalo oli kaupungin huonomaineisimpia. Siitä oli lehdessä ollut juttukin, sille kadulle oli tilastollisesti eniten poliisin hälytysajoja. Olisi varmaan enemmänkin, jos asujaimisto luottaisi poliisiin niin paljon, että soittaisi poliisille tarvittaessa. Paikalla oli ollut tietty maine jo 90-luvulta saakka, halvat asunnot vetivät puoleensa monenlaista laitapuolen kulkijaa. Toivoin, että minun vierailuni aikana partioauto ei sinne eksyisi. Saavuin paikalle pyörällä, paitsi siksi että hyötyliikunta on terveellistä, myös siksi että polkupyörässä ei ole rekisterikilpiä, jotka tallentuisivat kameroihin.
Asukkaita tuli vastaan kaksi. Heistä toinen istui roskakatoksessa laatikoiden välissä. Toinen kiiruhti ohi kyyryssä huppari pään yli vedettynä. He eivät muistaisi minua.
Tunsin Timon niin sanotun urani alkupuolelta. Tai tuntea lienee väärä ilmaisu. Ei tällä alalla ole sydänystäviä eikä hyvänpäivän tuttuja. Tiesin hänen olemassaolostaan. En tuntenut häntä ihmisenä.
Minut oli palkattu perimään saatavia Timolta. Siihen aikaan vielä tein sellaisia keikkoja parempien keikkojen puutteessa. Nykyään on enemmän varaa valita, enkä tee enää velanperintää. Siihen tarvitaan omanlaisensa luonteenlaatu. Palkkamurha pyritään tekemään siististi, mikäli vain mahdollista. Ei metsästäjäkään jätä saalistaan kitumaan. Sen sijaan velanperintä on sotkuista hommaa: pitää murtaa sormia tai solisluita, vetää kynsiä tai hakata hampaita kurkkuun, pitää uhkailla perheenjäsenien pahoinpitelyllä tai keksiä jotain vieläkin ilkeämpää. Luulen, että ne jotka tekevät sitä, saavat siitä jotain sadistista nautintoa.
Timo oli narkkariparka, joka oli jättänyt huumevelkansa maksamatta. Ja niin kuin aina huumevelkojen kanssa käy, ei niistä lähetetä kohteliasta karhukirjettä vaan väkivallan ammattilainen ottaa asian hoitaakseen. Summa oli mitätön ja siksi siitä saatava provisiokin naurettavan pieni vaivaan nähden. Timo oli kyllä tiennyt millä asialla olin ollut, kun olin vienyt hänet metsään polvilleen armoa anomaan. Minun oli käynyt häntä sääliksi, joten olin tyytynyt vain uhkailemaan langanlaihaksi nääntynyttä, vieroitusoireiden kanssa tärisevää aineiden moniväärinkäyttäjää.
Ja ihme oli tapahtunut: Timo oli kenties murtautunut johonkin asuntoon tai keikannut tuhat autoradiota tai ottanut sata kertaa suihin huoltoaseman miestenvessassa ja saanut rahat kasaan korkoineen. Hän oli ollut kiitollinen minulle, että en ollut murskannut hänen jalkapöytäänsä vasaralla tai antanut sähköiskuja kiveksiin, tai mitä ilkeää hän oli odottanutkaan minun tekevän.
Vastapalveluksena Timo oli hoitanut minulle myöhemmin jotain juoksevia asioita. Tällä alalla tieto on valtaa ja tiedon hankkimiseen käyvät kaikki silmä- ja korvaparit, varsinkin jos niiden omistaja lainaa niitä pikku rahalla ja osa pitää suunsa supussa.
Hämmästyttävää kyllä, monet laitapuolenkulkijat muuttuvat katunäkymässä huomaamattomiksi, suorastaan näkymättömiksi. Jos puistossa talosi edustalla seisoskelee koko illan mustiin pukeutunut mies aurinkolasit silmillään, herättää se epäilyksesi. Jos taas puistonpenkillä torkkuu satunnainen päihteidenkäyttäjä, ei kukaan muista nähneensä häntä. Kun on tarpeen seurata kohdetta pidemmän aikaa, tiedonantajat kuten Timo ovat välttämättömiä.
Mutta nyt tieto oli alkanut kulkea tätä reittiä väärään suuntaan.
”Kato moro”, sanoi Timo kun päästi minut sisään. Ei tarjonnut kahvia tai teetä tai muutakaan juotavaa, enkä kaivannutkaan. Pidin kengät jalassa ja hanskat kädessä.
”Tulitko työasioissa? Tässä oiskin pari rahareikää tiedossa ja työmotivaatio sen mukainen.”
Timon liikkeet olivat hermostuneen nykiviä, kuten huumeriippuvaisilla yleensä silloin, kun he eivät ole aineen vaikutuksen alaisena. Kovin pahoja vieroitusoireita ei ollut kuitenkaan vielä näkyvissä.
”Työhön liittyen tavallaan joo. Haluaisin tietää, onko tällainen tyyppi sinulle tuttu.”
Kuvailin hänelle liikemiehen, jonka asunnosta olin toissayönä siivonnut aasialaisen prostituoidun elottoman ruumiin. Nimi ei sanonut Timolle mitään. Näissä asioissa ei nimiä yleensä kerrotakaan. Kuvauksen perusteella kuitenkin Timon kemikaaleilla tuhotut aivot raksuttivat sen verran, että hän arveli tavanneensa kuvaukseen sopivan miehen muutama päivä sitten. Tai ehkä viikko sitten. Sen kauemmaksi Timon temporaalinen muisti ei ulottunutkaan.
”Se tyyppi halusi ostaa kokkelia. Sain hankittua sille sitä, sehän on vähän sellainen juppien juttu. Ei sillä, että mä myisin, koksua tai muutakaan. Omaan käyttöön vaan hankin jotain joskus.”
”Et siis myy kamaa? Omaan käyttöön vain hankit?”
”Omaan käyttöön, joo. Mutta sen verran jeesasin tätä tyyppiä, että hankin sille pussilllisen.”
”Mistä hän sinut tunsi?”
”Mistä ne nyt ihmiset toisensa tuntee… Se tuli käymään tässä minun kotona.”
Ei kai Timo niin typerä ollut, että diilasi omassa kotonaan. Toisaalta, missä sitten. Eikä riskienhallinta ollut tunnetusti Timon bisneksen vahvuuksia.
”Mieti tarkkaan, mistä hän olisi saanut sinun yhteystietosi. Ei hän vaikuta tyypiltä, jonka perhetuttuja olisit.”
”Oiskohan se Emreltä saanut. Joo, niin sen täytyy olla.”
”Emreltä?”
”Emreltä, niin. Se on se tyttökauppias.”
”Tämä tyyppi oli Emreltä vuokrannut tytön ja sitten tuli ostamaan sinulta kokaiinia?”
”Joo, pari kertaa.”
”Olet tavannut tämän tyypin useamman kerran?”
”Joo, pari kertaa se on halunnut koksua.”
”Ja miten tämän viikon juttu eteni? Miksi annoit numeroni hänelle?”
”Se soitti silloin yöllä, en mä muista tarkkaan mitä asiaa sillä oli. Jostakusta kuitenkin piti päästä eroon. Se oli aika paniikissa. Ei hellittänyt millään. Sitten mä tiesin, että sä ainakin voisit jeesata sitä. Tiesin, että sä osaat ratkaista kaikki ongelmat.”
”Lupasiko hän rahaa?”
”Saatto se jotain luvata. Kyllä mä tiedän, että rahaa sillä ukolla on.”
Kuvio alkoi selvitä. Tyyppi oli mennyt paniikkiin ja soittanut ensimmäiselle tuntemalleen henkilölle, joka hänen silmissään edusti alamaailmaa. Käskin Timoa antamaan puhelimensa ja kävin läpi soittohistorian. Sieltä löytyi sama numero, josta tyyppi oli soittanut minulle. Poistin puheluhistoriasta sekä hänen että oman numeroni.
”Minulla olisi Timo sinulle yksi homma.”
”Tosi jees, mä olen valmis.”
”Saat tästä maksun etukäteen. Ikään kuin vaihtokauppana”, sanoin ja kaivoin Minigrip-pussukan povestani, ”onko tämä sellaista, mikä voisi sinua kiinnostaa?”
Timon silmissä välähti ja hän nuolaisi huuliaan pussin nähdessään. Sen sisältö oli valkeaa jauhetta, jonka olin hankkinut tarkoitusta varten.
”Mitäs sulla siinä on? Kyllä mä luulen, että voidaan vaihtokaupat tehdä… kerro vaan mitä haluut, että mä teen.”
”Kerron aivan pian. Haluaisitko ensin kokeilla tätä?”
On lukuisia syitä olla käyttämättä suonensisäisiä huumeita. Eräs tärkeimmistä syistä kuitenkin on, että et koskaan voi olla täysin varma mitä ainetta ruiskutat suoneesi. Kaikki huumekauppiaat ovat lähtökohtaisesti kovan luokan rikollisia, jotka eivät varsinaisesti välitä tuoteturvallisuudesta. Se pulveri, jota kadulla myydään amfetamiinina, heroiinina, subutexinä, kokaiinina tai ekstaasina voi olla tomusokeria, talkkia, puuteria, vehnäjauhoa, aspiriinia, pesujauhetta tai rotanmyrkkyä. Joko kokonaan tai osittain. Jokainen myyjä leikkaa myytävää ainettta jollain. Hyvällä tuurilla se on jotain vaaratonta: kuvittele, että ostaessasi Kossu-pullon et voisi olla koskaan varma, kuinka monta osaa vettä myyjä on siihen lisännyt. Joskus voi vetää koko pullon tulematta kunnolla känniin, joskus koko pullo onkin puhdasta pirtua. Viinan raa’an maun sentään tunnistaa, mutta suoneen tykittäessä Timonkaan kaltainen vanha tekijä ei välttämättä tiedä, kuinka vahvaa ainetta sinne menee. Puhumattakaan kaikista epäpuhtauksista.
”No jos sä tarjoat maistiaisia…”
Ojensin pussin Timolle ja kehoitin kokeilemaan sielunsa kyllyydestä. Timo kaivoi tarvikkeensa esiin, neulat sentään näyttivät tulevan suoraan käyttämättöminä apteekin pakkauksesta. Sitten hän laski neulan pöydälle ja nojasi sohvalla taakse päin.
”Jos mä kuitenkin otan vasta, kun on hommat hoidettu… ei mulla ole kovin pahat reflatkaan just nyt.”
”Ota nyt kun kerran tarjotaan.”
Timo pyöritteli silmiään epäilevänä. Minussa ei ole uskottavaa näyttelijää. En saanut edes hermostonsa tuhonnutta sekakäyttäjää uskomaan itseeni niin, että piikittäisi huumetta suoneen siitä huolimatta, että se oli kirjaimellisesti asia, jota hän eniten elämässään kaipasi. Seisoessani siinä hänen edessään kengät jalassa matolla ja mustat nahkahanskat käsissä ja tuijottaen häntä intensiivisesti odottaen hänen piikittävän ainetta, ei varmasti herättänyt luottamusta.
”En mä kuule nyt taida.”
”Tässä ei nyt ole vaihtoehtoja.”
Otin esiin aseeni ja tähtäsin Timoa. Olisi kaikille helpompi, jos hän tiukkaisi laskimoonsa sen erikois-cocktailin, jonka olin hänelle tarjonnut. Kivuton yliannostus hänelle, hän kuolisi niin sanotusti tehdessään sitä, mitä eniten rakasti. Kukaan ei epäilisi mitään. Minun ei tarvitsisi laukaista asetta kaupungin vuokra-asunnossa ja säikytellä naapureita ja herätellä turhia epäilyksiä.
”No niin mä vähän arvelinkin”, Timo huokaisi.
”Siitä sitten väsäämään.”
”Näinkö tämä päättyy?”
”Valitettavasti.”
”Aiotko sä oikeasti käyttää tota?”
”Jos on pakko.”
”Jos mä en tööttää tätä mun suoneen?”
”Niin.”
Timo huokaisi ja tottunein ottein sekoitti pulverin nesteeseen ja veti sen injektioruiskuun.
”Kai mä pääsen helpommalla näin, sitäkö sä tarkoitat?”
”Sitäpä.”
Timo kääri vasemman hihansa ylös ja paljasti arpisen käsivartensa. Hän paineli ohutta hauistaan ja taputteli kyynärtaivetta.
”Jos sä viittit venata sen verran, nää suonet on vähän piilossa nykyään.”
Kun sopiva suoni löytyi, Timo tuikkasi piikin siihen ja painoi mäntää yhden viivan verran.
”Anna mennä kaikki vaan.”
Timo painoi männän pohjaan. Vain sekunti sen jälkeen hänen silmänsä kääntyivät nurin.
”Onpas jytää..!”
Timo tärisi kuin epilepsiassa viitisen sekuntia, vaahtoa tuli hänen suustaan, mutta ei paljoa. Tärinä lakkasi yhtä yllättäen kuin oli alkanutkin, sitten hän valahti hervottomaksi sohvan käsinojaa vasten.
Oli ihme, että Timo oli näillä elintavoilla elänyt näinkin vanhaksi. En uskotellut itselleni tehneeni hänelle mitään palvelusta.